Jos ottaa huomioon, mitä kaikkea papit ovat päästäneet suustaan esim. naisten pappeutta vastustaakseen, pidän Karlssonin näkemystä varsin harmittomina. Mutta jos pappi luopuu kristinuskon tukipilareista, on parempi, että hän jättää tehtävänsä. Karlsson kyllä kirjoittaa oikeasta asiasta: Jeesuksen esimerkin seuraamisesta ja siitä, kuinka meidän pitää osoittaa rakkautta muita ja itseämme kohtaan sekä kuinka meidän pitää olla rohkeita, itsetuntoisia ihmisiä.
Naispappeuskysymys kuuluu kirkkojärjestyksen piiriin. Tapelkoot kirkkojärjestyksestä -- ikävää se on, eikä kristitylle soveliasta käyttäytymistä, mutta tuskin keneltäkään riistää uskoa.
Sen kanssa käy hullummin, jos aletaan julistaa niin vierasta oppia, että Jeesus Kristus ei ole tullut maailmaan sovittaakseen sen synnin ja jokaisen yksityisen synnit siinä ohella. Se on todella kirkon peruspilari. Kärsi kuoleman ja haudattiin, ja kolmantena päivänä nousi ylös kuolleista. Ottakaapa tuo pois, niin mitä jää jäljelle? Tunnen muuten tuon sortin teologiaa jonkin verran. Tunnen noin ajattelevia teologeja jokusen.
Itsetunnon vammoja ei puolestaan voi hoitaa terveeksi olettamalla että ne juontavat juurensa siitä, että kirkko sanoo totuuden ihmisen ja Junmalan suhteesta -- usein ihnmisten välisistä suhteistä myös (jos sanoo). Se että olen syntinen on realiteetti, eikä tosiasian kieltämänen itsessä ole koskaan johtanut mihinkään hyvään. Jos katselee itseään käskyjen tai vaikka Isä Meidän -rukouksen valossa, sen kyllä huomaa, ja sen vamman korjaa vain anteeksiantamus - Jumalan silmissä olen siis kuitenkin arvokas, rakastettava ja rakkauden väärti, Hän ei etsinytkään täältä ihailtavia vaan niitä "jotka eivät mitään ole". Ja anteeksiantamusta tarvitsevat vain syntiset, ne jotka jatkuvasti huomaavat epöonnistuvansa yrittäessään , aivan oikein, kilvoitella. Mutta ei pelastuakseen, vaan pelastettuina, sillä se lienee ainoa tie oppia tuntemaan Jeesusta.
Toisinaan saa lisäpotkua siitä että kykenee nöyrtymään sen verran, että pyytää anteeksi siltä jota vastaan on rikkonut.