Ambomaana tunnettu alue pohjoisessa Namibiassa on parinsadan kilometrin mittainen ja noin sadan levyinen kaistale. Siihen ei tutustu vain Oniipassa ja sen naapurustossa vieraillen. Halusin näyttää lapsilleni niin paljon lähetystyön historiaan ja perheeni vaiheisiin liittyviä paikkoja kuin kohtuudella voisin. Niinpä teimme kaksi retkeä. Ensimmäinen suuntautui länteen, jossa ovat muutaman pienen heimon kotiseudut. Otimme matkalle mukaan myös ambolaisen neitosen, johon olimme tutustuneet Oniipassa. Lähettämällä tekstiviestin Suomessa olevalle ottoisälle saimme siihen luvan. Vaikka neiti oli käynyt Suomessakin, Ambomaan eri osat olivat hänelle tuntemattomia.
Ombalantun heimon keskukseksi on noussut Outapin kaupunki. Siinä sijaitsee myös Nakayalen vanha lähetysasema, joka oli vuoden verran kotini ollessani noin neljän vanha. Tiesin, että rakennus on nykyisin Itäisen hiippakunnan piispantalo. Rohkenimme kuitenkin ajaa katselemaan vähän ympärillemme. Aikaa emme olleet varanneet mihinkään ennalta sovittuihin tapaamisiin.
Vanhat Nakayalen rakennukset näyttivät olevan paikoillaan. Uusi tuomiokirkko vain kohosi vanhan kirkon vieressä. Entisessä sairaalassa näkyi vielä pyöreitä potilasmajoja. 50-luvulla sairaalaa hallitsi ponteva ja sanavalmis suomalainen sairaanhoitaja. Ambolaiset kutsuivat häntä meme Nandjunguksi - Ripeäksi - ja meille lapsille hän oli Ebba-täti. Kirkon ja piispan asunnon välimaastossa oli tuttu paksu baobab eli apinanleipäpuu. Muistan sen mukavana leikkipaikkana.
Hiippakunnan toimistosta tultiin kyselemään keitä mahdamme olla. Seuraavaksi meidät kutsuttiin sisään tutustumaan viraston tiloihin ja esittäytymään henkilökunnnalle. Eräs papeista edusti lähetystyön uutta monensuuntaisuutta; oli aikanaan ollut työssä Senagalissa oman kirkkonsa lähettämänä. Piispan ovelle koputettiin ja saimme tiedon, että hänelläkin on aikaa tavata meidät. Se ei jäänytkään pelkkään kohteliaaseen tervehdysten vaihtoon. Meille esitettiin seikkaperäinen katsaus kirkon ja hiippakunnan tilanteeseen ja näkymiin. Kun yksi joukostamme esiteltiin arkkitehtuurin opiskelijana, otettiin esille suunnitelmat uudeksi toimistorakennukseksi.
Piispa puhui lämpimästi suomalaisten merkityksestä namibialaisen kristillisyyden herättäjinä ja tukijoina. Hänen oma tarinansakin kietoutui monella tavalla maastamme tulleisiin lähetystyön tekijöihin. Hänen isoisänsä oli yksi ensimmäisistä ambolaisista pastoreista. Piispan oma työ oli kuulemma selvinnyt jo hänen syntyessään. Edellä mainittu sairaanhoitaja oli ottanut hänet vastaan ja sanonut, että tästä pojasta tulee pappi.
Isäni oli jäänyt piispan mieleen Lähetysseuran 100-vuotisjuhlista vuonna 1959, jossa hän oli ollut nuorukaisena yleisön joukossa. Isän kielitaitoa ja puhujan lahjoja oli kovin ihailtu. Oli syntynyt vaikutelma, että hän pystyi tulkitsemaan miltä kieleltä vain mille tahansa. Tämän olin kuullut äidiltänikin. Hänen näkökulmansa vain oli toinen. Isäni oli jo tuolloin vakavasti sairas ja äiti oli pelännyt hänen polttavan itsensä loppuun käyttäessään innostuneena hänelle ominaisimpia lahjojaan. Lääkärin kanssa äiti oli turhaan pyytänyt isää pitämään vähän pienempää vauhtia.
Piispa vei meidät katsomaan kotiaankin, kun se kerran oli ollut minunkin kotini. Kuinka ollakaan hän keitti meille teetäkin ja tarjosi voileipiä. Ambolainen ystävämme näytti hämmästyvan tällaista piispallista vieraanvaraisuutta. Ehkä hän oli nähnyt kirkon johtajia vain etäältä juhla-asuisina ja arvokkaina. Tuomiokirkkokin katsastettiin. Joukkomme veisasi kiitokseksi Siionin virren melkein tyhjässä, komeasti kaikuvassa kirkkosalissa. Kuoroissa laulavilta se sujui neliäänisesti. Minä pidin suuni kiinni.
Piispan ystävällisyys ei päättynyt tähänkään. Hän vei meidät katsomaan Outapin erikoisinta nähtävyyttä, onttoa baobabia, joka on saanut toimia vuosikymmenien mittaan monessa tehtävässä. Heimokahakoiden aikaan se oli naisten ja lasten piilopaikka. Tuolloin otettiin naapuriheimoista sotasaaliina orjia. Ison onton puun sisuksiin pääsi silloin yläkautta. Onkalon seinissä oli jäljellä vielä muutama tappi, joita käytettiin ennen askelmina. Sitten runkoon hakattiin oviaukko. Tilaa käytettiin varastona tai postitoimistona. Olipa se ollut kappelikin. Eteläafrikkalaiset sotilaat olivat pitäneet sitä Namibian itsenäisyystaistelun aikoihin kanttiinina ja jopa valtiollisen poliisin kuulustelutilana. Historiallista arvoa tuolla puuvanhuksella siis riitti luonnontieteellisen lisäksi. Iäksi arvioitiin tuhat vuotta.
Tavoitteenamme oli ehtiä Kunene-joessa olevalle Ruacanan vesiputoukselle. Tiesimme kyllä odottaa, että siinä ei juuri vettä olisikaan. Sateet olivat tänä vuonna kovin paikallisia ja niukkoja. Ambomaa on tuhannen metrin korkeudessa olevaa ylätasankoa. Ajoimme siis Outapista 60 kilometriä alamäkeen ja päädyimme tavallaan mantereen reunavuorten huipulle. Kalliojyrkänne, joka saattaa olla vaahtoavan veden koristelema, oli tosiaan lähes kuiva. Kapea vesisuihku putosi kuilun pohjalle. Kelpasihan komeaa maisemaa tällaisenakin katsella.
Ruacanan lähistöllä olevassa hotellissa oli lounasaika juuri päättynyt, mutta keittiö sai kuin saikin meille tarjotuksi maittavan aterian. Suunnitellut käynnit Tsandin ja Eelimin vanhoilla lähetysasemilla jouduimme jättämään. Aikaa oli kulunut liikaa. Ajaessamme suoraan takaisin Oniipaan emme kuitenkaan pahoitelleet tätä. Se mitä olimme Nakayalessa saaneet osaksemme oli aivan tarpeeksi yhden päivän osalle. Seuraavana päivänä aioimme suunnata itään, suuren Kwanyaman heimon alueelle.
Uuden ystävämme ottoisä kiitti viestillä sydämellisesti omasta ja tyttärensä puolesta. Kun jätimme Ambomaan muutaman päivän päästä neiti halusi laulaa kanssamme tutun Ystävä sä lapsien -virren, sanoi liikuttavassa puheessa meidän olevan juuri laulussa kerrotun kaltaisia lasten ystäviä. Sitten hän rukoili kauniin rukouksen kiittäen meidän taholtamme saamastaan hyvästä ja toivoen, ettei kenenkään tarvitsisi olla maailmassa ilman isää ja äitiä. Aina ei arvaa, miten suuriarvoiseksi lähimmäinen kokee sen, että hoksaamme olla joskus ihmisiksi.
Jatkuu osassa III
Aihe: Kotiseudulle Päiväntasaajan tuolle puolen II (Luettu 3911 kertaa)