Oi, iankaikkinen Valo*, joka olet ylevämpi kaikkia luotuja valoja, leimauta ylhäältä kirkkautesi, niin että se tunkee läpi sydämeni kaikkien salaisuuksien. Puhdista, ilahduta, kirkasta ja elvytä minun henkeni kaikkine voimineen pysyäkseni sinussa riemun hurmioissa. Milloin tulee tuo autuas ja kaivattu hetki, jolloin sinä tyydytät minua läsnäolollasi ja olet minulle kaikki kaikessa? Niin kauan kuin ei tätä ole, ei ole täyttä iloa. Vielä elää, sen pahempi, vanha ihminen minussa; ei se ole kokonaan ristiinnaulittu eikä täydellisesti kuollut. Vielä se himoitsee väkevästi henkeä vastaan, synnyttää sisällistä sotaa eikä salli sielun valtakunnalle rauhaa.
Tuomas Kempiläinen
*Luomattomasta valosta (lumen increatum) Tuomas kirjoittaa toisessa paikassa: Anna, o Herra, minunkin nähdä valossasi valo; en tarkoita taivaan valoa enkä maan valoa, en enkelimäistä enkä inhimillistä valoa, vaan iankaikkista, luomatonta, sanomatonta ja käsittämätöntä valoa. (Traktaatti ’De elevatione mentis’)