Owe Wikström:Häikäisevä pimeys. Näkökulmia hengelliseen ohjaukseen. Kaksiosainen kirja, josa ensimmäinen luku selvittelee hengellisen ohjauksen ja profaanin ajattelun yhtymäkohtia ja sellaisena on aina toivottava. Se rikastuttaa ihmiskuvaa juuri tavalla jonka perään olen itse kiukutellut. En ole vielä siinä asti. -Toinen osa on henkilökohtainen, suunnattu ihniselle, joka kaipaa osviittaa itselleen.
'
´- Toisessa osassa on monta hyvää ajatusta, perintöä hyvin kaukaa, ja koska se ottaa esikuvaksi Ristin Johanneksen, karmeliittaperinteen se tuo väistänmättä mieleen kontemplaation sekä paljon rukouksen, se kulkee kuin punainen lanka riviväleissä ellei riveillä.Sen sijaan kolin ehkä hieman ymmälläni neuvoo erilaisia "suhtautumistapoja" erilaisiin "hengellisen elämän vaiheisiin". Se toi ennemmin mieleen lastenneuvoloiden ikäkausitarkastukset. Tämä ihminen on nyt tässä vaiheessa, vastaa hänelle näin... miksei, mutta jos se toinen kysyykin ihan muuta? Se on liian pureskeltu tai jotain. -Toinen merkilinen neuvo oli jättää tietyksi ajaksi mieliruoka syömättä ja lempiohjelma katselematta, jotta elämä rikastuisi jälleennäkemisten riemuista. Eikö elämä ole sellaistya ilman noita keinotekoisia järjestelyjäkin? Vatsataudin jälkeen on ihanaa olla terve. Joulu meni. Kohta se taas tulee.
- Tämän assosioi automaattisesti hiljaisiin rretriitteihin. Niissähän ei valikoida´mielihyvän tuottajia pois jälleennäkemisen riemusta. Niissä tehtiin tilaa rukoukselle.
- Mietin rukouksen merkitystä, ja se oli parasta antia, sillä sain olla lähes puoli vuotta maallikkoavustajana eräässä retriittipaikassa. Se tuli luontevaksi, isoksi osaksi elämää. Voin äärettömän hyvin, ja minulta napattiin elämäni ainut normaali eeg! Sitten tietty tuli isompi kohtaus ja porttikielto. Käsitin, ei se mitään, yritin jatkaa sitä itsekseni mutta se ei saanut siipiä alleen. Ehkä, jos olisi omistanut sen "Rukoileva Kirkko" kirjan, tai jonkin toisen, ja noudattanut soveltaen ja piten itsekurista kiinni se olisi juurtunut kotiin sillä niinhän tulisi olla. Olihan ärsykkeitäkin vähän mutta hiljaista täälläkin on.
- Tässä kirjassa on aika paljon hyvää --- kristittyjen ikivanhoja perinteitä ja näkemyksiä --- silti jokin siinä nyt on kuin kivi kengässä. Wikström lipuu herkästi tekemisten puolelle silloin, kun yrittää kuvailla aika usein nähtyjä hengellisiä kokemuksia siitä motiivipohjasta läbhtien,että kselunhoitajan ja kristityn itsensä olisi olisi helpompaa käsittää mitä hän mahdolisesti on käymässä läpi. Pitää kyllä lukea kolmannen kerran. Lohdollisinta ovat nuo "pimeiden tunnelien" kuvaukset, samoin jyrkkä ilmoitus että Jumala muuten sitten tarkoittaa totta käskiessään ihmisiä tekemään parannuksen... sen tähden, että Ju,mala on tässä kirjassa paikoin hyvin lähelle tuleva. "Missä olet, Adam?" mutta myös, ja enemmän: "Älä pelkää".
En oikein tiedä mitä ajatella. Onko joku teistä lukenut sitä?
