Jos nyt jätetään koko olettamus siitä, että kyseessä olisi rehvastelu sikseen, milloin ottaa "usko" mitä lieneekin, puheeksi? Ja kuinka?
Herännäisyydessä jokin levollisuus, kyky olla vertailematta koska itse kullakin on riittävästi omissa synneissään, on ollut tyynnyttävää, muualla en enää jaksaisi. Toisekseen -- me edes tunne toisiamme monetkaan kuin netin kautta. Kunnioitus toisia kohtaan vaientaa, ja kyky vaieta lisää turvallisuutta. Liian suuri vaara sille, että tekoni puhuvat toista kuin suuni, sulkee sen. Jos muutan käsitystäni, kerron kyllä..
Joskus mietin eikö riittäisi se, että elämme tavallista elämää, emme muita parempina jos emme kehnompinakaan kun ei muusta näemmä mitään tule.. Se, mitä Jeesus Kristus antaa kunkin sydämelle, kunnioitettakoon sitä, mutta koko ajatus siitä että tulisi hölkätä traktaattinippu kourassa ja jeesusnappi kauluksenkäänteessä on perin vieras. Tästä teemasta on käyty keskustelua joskus - olisiko toissavuonna. Näemmä se tämän tästä herää. Toisin sanoen: Kenelle kuuluu sisälähetys missäkin muodossa?
Tietäisimme edes, mikä on oma tehtävämme ajassa. Vertailu ja ympärilleen pälyily - ei kai sentään. Se saisi päättyä alkuunsa. Olen hyvin tosissani. Kun kukin pyrkii itse omaa tietään lähemmäs Jumalaa, Hän tekee kauttamme, minkä kykenee - meistä taitaa siinä olla lähinnä haittaa.
Toivottavaa on, että emme Jumalan työtä edes itse huomaa. Muutoin siitä on kohta tullut oma tekomme tai kiehahdamme ylpeydestä. Jos kirjoitin tyhmyyksiä, toivon että joku korjaa - muutkin tällä kertaa mielellään kuin Onesimus, jolle tässä lähinnä edelliseen kommenttiin vastaan.
Kastakaa ja opettakaa. Suomessa se on useimmille tehty. Mutta kenen kutsumus toisin neuvoo, hän toisin toimikoon.
