Kirjoittaja Aihe: Ahdistuksemme  (Luettu 45344 kertaa)

0 jäsentä ja 4 Vierasta katselee tätä aihetta.

Poissa vn

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 21725
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #60 : 16.07.17 - klo:11:33 »
Ai, siitä on jo niin kauan...
Kuuntelin silloin...ja kuuntelin nytkin lähes kokonaan ennen kuin lähdin kirkkoon.

Poissa KirsiM

  • Kulku käy kohti Paavon Pirttiä
  • Viestejä: 21
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #61 : 16.07.17 - klo:18:45 »
Itse sairastin keskivaikean masennuksen kolme vuotta sitten. Suremattomia suruja oli niin paljon, että reagoin masentumalla. Lisäkuormana koin silloin (en enää), että teen itse töitä mielenterveyskuntoutujien parissa. Häpesin sairastumistani. Häpeä kuitenkin loppui ihan äärettömän hienon psykiatrin sanoihin. Hän sanoi, että oma sairastumiseni koituu vielä voimavarakseni työssäni. Näin kävi.  :) Masennuksella on taipumus uusiutua. Jonkin verran tarkkailen itseäni asian tiimoilta, josko oireita ilmenisi. Ei nyt ainakaan kolmeen vuoteen.

Poissa malla

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 15518
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #62 : 16.07.17 - klo:18:50 »
Jaksamista.
Ja siunausta sinulle ja työhösi.
Varmaan oli viisas tuo neuvo, jonka sait.
Voimavaraksi se koituu.

Poissa Viisveisaaja

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 8337
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #63 : 23.07.17 - klo:15:05 »

Masennus olisi varmaan aihe josta vosi joku aloittaa ihan oman aloituksen ?

Itsekkin taistelen sitä vastaan ja negatiivisia ajatuksia vastaan useasti.
Itseinho ja syyttely on varmasti tuttua jokaiselle ja jokainen kristitty me kai tiedetään mistä ne kumpuaa.
Veljien ja siskojen syyttäjältä uskoisin.

No lähimmäisten kritiikki myös on kovaa käsitellä.
Jeesuskin oli ihan helisemässä sen kanssa.

Tästä masis aiheesta hirveen vähän on järkevää keskustelua tai kirjoittelua missään.?
Sitten jos joku pikkasen neuvoo, niin on sellainen joka ei tajua syvästä masennuksesta ja sen vakavuudesta mitään ja niin kait se on.
Tik toc.

Poissa mt

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 2621
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #64 : 23.07.17 - klo:23:44 »
Depressiota sairastaessani sain kirpputorilta käsiini vanhan Praetoriuksen hartauskirjan. Siitä jäi mieleeni kohta: perkele ampuu tulisia nuolia kristityn sydämeen. Kielikuva tuntui silloin kuvaavan jäännöksettömästi tilani.

Myöhemmin huomasin, että samaa kielikuvaa käyttää Luther Ison katekismuksen Isä meidän -rukouksen selityksessä.

Mt

Poissa vn

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 21725
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #65 : 24.07.17 - klo:09:41 »
Tuttu aihe, mutta liian vaikea, että pystyisin kirjoittamaan...ainakaan nyt...
etsin lohdutuksen ja rohkaisun sanaa ja Sanaa...jos jostain löytäisin...
Toistan taas itseäni laulun sanoin...Niin alhaalla ei kukaan kulje, ettei siellä Jeesus ois.

Poissa Riitta-mummi

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 33647
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #66 : 02.09.17 - klo:15:28 »
Katsoin pitkän ajan jälkeen YLEstä Pisaran.  Tämä aihe on tietyllä tavoin ollut koskettava täällä kotoisella foorumilla, sekä meillä kotonakin.

Hyviä , käsityskantoja avaavia jatuksia puhujalla, Miia Moisiolla.

https://areena.yle.fi/1-3794807?autoplay=true
Elämän näen pientareelle piirtyvän...
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän;
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran      (Kaija Pispa)

Poissa vn

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 21725
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #67 : 02.09.17 - klo:16:35 »
Kiitos tästä!

Poissa Riitta-mummi

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 33647
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #68 : 02.09.17 - klo:16:39 »
Ole hyvä !     :109:

Elämän näen pientareelle piirtyvän...
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän;
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran      (Kaija Pispa)

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #69 : 26.09.17 - klo:08:42 »
Iltamyöhään uupuneena pari haja-ajatusta.

Ahdistus lienee itse aiheutettua tai toisten aiheuttamaa.
Antaako Jumala meille ahdistuksia? Esim. pitääkseen meitä oikealla kaidalla tiellä?
Osoittaakseen suuntaa, jos olemme valinneet väärin?


En oikeastaan oleta että ihminen itse aiheuttaisi itselleen ahdistusta --- nykyisin on puhuttu jo liian pitkään "pahasta olosta"  tai "kivusta"  silloinkin kun potilas vain pyytäisi kaarimaljaa (häntä oksettaa)  tai tiedustelee, saisiko Panadolin kun särkee päätä. "Kyllä semmoiset ohi menee, ei täällä semmoisia hoideta".   Harminaiheita ja kaduttavaa sen sijaan tietysti jokainen hankkii itselleen, ja vihamiehiä ei aina tarvitse edes hankkia. Eino Leinolla on runo, jossa on etevä oivallus: "Jos joku on ylempi muita, sen he iskevät iäksi".  Melanie Klein kirjoittaa kateudesta: "Kateus on vihainen tunne, joka voi hyvin ainoastaan nähdessään kärsimystä".  Siis kadehtija ei pyrikään saamaan samaa, kuin kadehditulla -- hänelle ei riitä vähempi, kuin elämän muuttaminen täydeksi helvetiksi tälle toiselle.

En siis oleta että inhimillinen kärsimys tulisi Jumalalta. Valtaosaltaan se on toisen ihmisen synnistä kärsimistä: Ahneus, kateus, kostonhimo, siinä muutama esimerkki.  Jokainen näistä saattaa osua oikeaan kohteeseen siinä mielessä, että tuo toinen esimerkiksi on jotenkin kadehdittava, jollain tapaa saanut vähintään nyt ponnisteluitta kaiken -- kun itse on tyhmä ja laiska niin jurnuttaa. Tai sitten koko tyhmyys on illuusio, toinen on vain jaksanut uurastaa sitkeämmin. Tai oleellista eroa ei ole olemassa millään kohdin. Oma vertailunhalu pakottaa kääntelemään päätä kuin tutka joka etsii kohteita: Ettei vaan kenelläkään ole paremmin. Tai esittelemään hieman hämmentyneelle yleisölle kuinka itsellä niin ja itsellä näin. Upea uusi siivouskaappi; ihan live-esimerkki.

Sitä olen miettinyt ja taisin saada otetta, kun seurustelin Dietricus Docensin kanssa (joku muistaa) -- ei häntä Jumala paiskannut vankilaan vaan natsit. Ei natsien teoissa mitään Jumalan tahdon mukaista ollut. Toisinaan mietin, kuinka me oikein selittelemme että juujuu Jumala salli omista hyvistä syistään -- mistä me senkään tiedämme? 

Mutta hän puhui viisaussanoja kristitystä kärsimyksen edessä, mahdollisuudesta räpistellä sittenkin uppeluksista päänsä pinnalle, koska Jumala niin tahtoo, osapuilleen. Minun pitäisi taas lukea niitä kirjoja, ne tekivät minulle hyvää.

Muuten, tuosta synnynnäisestä herkkyydestä ei kai paljoa tiedetä, yleistä se on kuten masennus, johon tämä sekoitetaan.  Joka neljäs sairastaa elämänsä varrella vähintään kerran keskivaikean depression eikä jokainen tule tietoon. Mutta sen kummemmin kuin keuhkokuumetta ei ahdistuneisuutta pitäisi jättää hoidotta, ei se ole Jumalan tahdon vastaista, joskaan ei jokaista auta, useaa kuitenkin. Mietin itse toisinaan että kun neljä vuosikymmentä sain kuulla olevani paha/ylpeä/ylimielinen/ahne/kuvittelevani itsestäni liikoja vaikka jokainen lääkäri, olletikin nainen, on tyhmä laiska piittaamaton eikä välitä ihmisistä mitään. Kun pohjalla on kammo siitä että olin luokkavihollisten numero 1 jälkeläinen, siis luokanopettajien lapsi, minut on murskattu jokseenkin pikku sirpaleiksi.

Tiedän kuinka kelpokörtti tämän selittää. mutta jätä minut tällä kertaa rauhaan, kelpokörtti kiltti. En usko, että Jumala oli tämän takana. Siis suomettumisen ja kansakoululaitoksen syyttelyn kun "vetävät kansaa herrojen rekeen", TEHYn nousun sillä erehdyksellä että kun vain päästään lääkäreistä on kaikki hyvin, ihmisten väärinkäsityksillä sen suhteen miten vaikeasta tehtävästä on kyse, jatkuvista puheluista kotiin kun en suostu kirjoittamaan opiaattikipulääkkeitä: Arvaas mitä se nyt se lääkäri sanoi...se lääkäri...- se lääkäri... se lääkäri...  Elokuussa 2017 tuli mitta täyteen. Itketty on ennenkin mutta nyt sanoin, mitäs tänne soittelet, en minä ole mikään lääkäri, en ainakaan sinulle -- meille kun on saanut soittaa keskellä yötä jos on hätä.

Ei, Jumala tässä on höpöhöpöä, mutta kaiketi toivoo tai toivonko itse että saan tämän lusikoitua tyhjäksi tämän valtameren joskus. Älä vn sure, elämä onneksi on tilapäinen ilmiö. Kyllä se siitä. Pysähdytään hetkeksi kauneuden äärelle: Tämä on Jumalasta.



Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Viisveisaaja

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 8337
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #70 : 27.09.17 - klo:23:17 »
En oikeastaan oleta että ihminen itse aiheuttaisi itselleen ahdistusta --- nykyisin on puhuttu jo liian pitkään "pahasta olosta"  tai "kivusta"  silloinkin kun potilas vain pyytäisi kaarimaljaa (häntä oksettaa)  tai tiedustelee, saisiko Panadolin kun särkee päätä. "Kyllä semmoiset ohi menee, ei täällä semmoisia hoideta".   Harminaiheita ja kaduttavaa sen sijaan tietysti jokainen hankkii itselleen, ja vihamiehiä ei aina tarvitse edes hankkia. Eino Leinolla on runo, jossa on etevä oivallus: "Jos joku on ylempi muita, sen he iskevät iäksi".  Melanie Klein kirjoittaa kateudesta: "Kateus on vihainen tunne, joka voi hyvin ainoastaan nähdessään kärsimystä".  Siis kadehtija ei pyrikään saamaan samaa, kuin kadehditulla -- hänelle ei riitä vähempi, kuin elämän muuttaminen täydeksi helvetiksi tälle toiselle.

En siis oleta että inhimillinen kärsimys tulisi Jumalalta. Valtaosaltaan se on toisen ihmisen synnistä kärsimistä: Ahneus, kateus, kostonhimo, siinä muutama esimerkki.  Jokainen näistä saattaa osua oikeaan kohteeseen siinä mielessä, että tuo toinen esimerkiksi on jotenkin kadehdittava, jollain tapaa saanut vähintään nyt ponnisteluitta kaiken -- kun itse on tyhmä ja laiska niin jurnuttaa. Tai sitten koko tyhmyys on illuusio, toinen on vain jaksanut uurastaa sitkeämmin. Tai oleellista eroa ei ole olemassa millään kohdin. Oma vertailunhalu pakottaa kääntelemään päätä kuin tutka joka etsii kohteita: Ettei vaan kenelläkään ole paremmin. Tai esittelemään hieman hämmentyneelle yleisölle kuinka itsellä niin ja itsellä näin. Upea uusi siivouskaappi; ihan live-esimerkki.

Sitä olen miettinyt ja taisin saada otetta, kun seurustelin Dietricus Docensin kanssa (joku muistaa) -- ei häntä Jumala paiskannut vankilaan vaan natsit. Ei natsien teoissa mitään Jumalan tahdon mukaista ollut. Toisinaan mietin, kuinka me oikein selittelemme että juujuu Jumala salli omista hyvistä syistään -- mistä me senkään tiedämme? 

Mutta hän puhui viisaussanoja kristitystä kärsimyksen edessä, mahdollisuudesta räpistellä sittenkin uppeluksista päänsä pinnalle, koska Jumala niin tahtoo, osapuilleen. Minun pitäisi taas lukea niitä kirjoja, ne tekivät minulle hyvää.

Muuten, tuosta synnynnäisestä herkkyydestä ei kai paljoa tiedetä, yleistä se on kuten masennus, johon tämä sekoitetaan.  Joka neljäs sairastaa elämänsä varrella vähintään kerran keskivaikean depression eikä jokainen tule tietoon. Mutta sen kummemmin kuin keuhkokuumetta ei ahdistuneisuutta pitäisi jättää hoidotta, ei se ole Jumalan tahdon vastaista, joskaan ei jokaista auta, useaa kuitenkin. Mietin itse toisinaan että kun neljä vuosikymmentä sain kuulla olevani paha/ylpeä/ylimielinen/ahne/kuvittelevani itsestäni liikoja vaikka jokainen lääkäri, olletikin nainen, on tyhmä laiska piittaamaton eikä välitä ihmisistä mitään. Kun pohjalla on kammo siitä että olin luokkavihollisten numero 1 jälkeläinen, siis luokanopettajien lapsi, minut on murskattu jokseenkin pikku sirpaleiksi.

Tiedän kuinka kelpokörtti tämän selittää. mutta jätä minut tällä kertaa rauhaan, kelpokörtti kiltti. En usko, että Jumala oli tämän takana. Siis suomettumisen ja kansakoululaitoksen syyttelyn kun "vetävät kansaa herrojen rekeen", TEHYn nousun sillä erehdyksellä että kun vain päästään lääkäreistä on kaikki hyvin, ihmisten väärinkäsityksillä sen suhteen miten vaikeasta tehtävästä on kyse, jatkuvista puheluista kotiin kun en suostu kirjoittamaan opiaattikipulääkkeitä: Arvaas mitä se nyt se lääkäri sanoi...se lääkäri...- se lääkäri... se lääkäri...  Elokuussa 2017 tuli mitta täyteen. Itketty on ennenkin mutta nyt sanoin, mitäs tänne soittelet, en minä ole mikään lääkäri, en ainakaan sinulle -- meille kun on saanut soittaa keskellä yötä jos on hätä.

Ei, Jumala tässä on höpöhöpöä, mutta kaiketi toivoo tai toivonko itse että saan tämän lusikoitua tyhjäksi tämän valtameren joskus. Älä vn sure, elämä onneksi on tilapäinen ilmiö. Kyllä se siitä. Pysähdytään hetkeksi kauneuden äärelle: Tämä on Jumalasta.

Hieno mietitty kirjoitus Leenalta.

Varmaan tuolleen lääkäriltä vaikea suhtautua, kun ihmiset ottavat yhteyttä kuin vähintääkin Jumalaan.

Itse onneksi vanhemmiten huomannut, että se apu mikä tulee ylhäältä ja itsestä on useasti ihan riittävä.
On ollut tämä auktoriteettiä kohtaan kapina jo kakarasta ja varsinkin opettajia en ole koskaan hyväksynyt, kun ne opettaa ja ei kuitenkaan ole läheskään aina oikeassa ja sellasta tyhmää aina niiltä.

Masennuksesta vielä sen verran, että sen edessä olen ihan hiljaa, jos joku on masentunut. Ei mulla ainakaan ole mitään neuvoa sellaiselle joka on syvästi masentunut. En tarkoita, että olisin välinpitämätön, mutta aseeton olen sen edessä.
Onneksi tähän päivään asti Jumala on varjellut ihan sivältä depikseltä.
Olen sellaisia jokusen nähnyt joka ei ragoi oikein mihinkään ja on siinä masennuksessaan.

Ainut mitä voi on se hyvä neuvo puhu hänestä Jumalalle, älä hänelle.
Tik toc.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #71 : 22.10.17 - klo:10:42 »
Kiitos jos tosissaan pidit, mietitty se on, ja toden sanoakseni, on itselläni ahdistusta ja masennusta ja jossain määrin ollut aina. Siitä syystä, en yksistään ammattitaidon perusteella uskallan liikkua tällä ohuella jäällä pelkäämättä.

Nämä tontit, sanotaan paremman puutteessa hengellinen ja sielullinen (ähhhh) on vaikea erottaa, ja se näyttäytyy kaikissa keskusteluissa. En sano että niin ei saisi olla, sillä keskustelu saattaa selkiyttää tilannetta. Kaipaan selvittelyä itsekin. Mieleen tulee keskustelu uskosta ja tunne-elämästä. Tämähän liippaa sitä läheltä.


..................
Olisi hyväksi tavata joku luottokollega joka selvemmin näkisi kuinka syvästi. Ei sitä itse erota. Sitten voidaan selvittää hoitovaihtoehtoja. Keskivaikeassa riittää tunti aerobista liikuntaa x3-5/viikko. Yliannos saattaa aiheuttaa verenpaineen nousun, rytmihäiriöitä, väsymystä.

Ahdistuneisuudesta puhutaan nykyisin ahdistuneisuushäiriön nimellä. Se sekoittuu yleensä masennukseen niin, ettei ole suinkaan helppoa suurellakaan ammattitaidolla ja kokemuksella erottaa kumpi on kyseessä, saati iskevästi pukea niitä pastillin mittaisiin kuvauksiin. Oletan, että monella suurella Jumalan miehellä ja -- naisella on ollut molemmat, mutta kontekstin tähden ne muovautuivat joksikin joka on Jumalan työkalu, ja johon arkailtiin puuttua silloinkin kun alkoi jo olla välineitä. Arkaillaan yhä.

Hyvin usein elämä näyttää toipumisen jälkeen toisenlaiselta, sitä ikään kuin ymmärtää syvemmin, eikä ihminen huomaa, että samoin kävi myös äkäisen vatsataudin jälkeen. Tai ei muista. Huojennus oli valtava, mutta valitettavasti ohimenevä.

Ylipäänsä ihminen kai etsii kaikessa kärsimyksessään Jumalan kättä -- kuin lapsi pimeässä hapuilee isää tai äitiä lähelleen, koska pelkää. Joku sysää tuollaiset karkein sanoin syrjään.  Toinen toteaa, että Jumala saattaisi toivoa ihmisen etsivän Hänen kättään myös valoisassa, kuten vanhemmat ilahtuvat lapsen lähestyessä heitä juttuineen.

En ainakaan nyt ajattele,  että pimeys olisi Jumalan erityinen hanke saada ihminen tarttumaan käteensä, vaikka se on vaikeuksien yleisselitys, eikä yksin körttiläisyydessä jossa yleensä puhutaan "riisumisesta".  "Riisumiseen"  tarttuminen rutiinikommenttina joka on heti huulilta tulvimassa on toisinaan syntynyt hullunkurisia keskusteluja. Se on kenties täällä paljon äkkiämmin esillä kuin muualla, en osaa sanoa, mutta parempi olisi yleensä vähän kuunnella.

Miksi en juuri nyt ajattele pimeyttä Jumalan työkaluksi -- tai jätä kaikkea sikseen, pitäisi kai tarkentaa?

Koska, jos Jumala poistaisi pahan maailmasta tänä iltana kello kuusi, moniko pääsisi vaikka tälle foorumille kello kuusi nolla yksi?

Koska suuri osa kärsimyksestä on ihmisen aiheuttamaa, ja syvintä tuskaa saa kokea toisten toimista -- samoin kuin kärsimyksen keskellä ihmisen vilpitön läsnäolo helpottaa eniten. Käytännölliset toimet, siivousapu, kaupassa käynti, laskujen selvittely, postin avaaminen.

Koska ihmiselle on luontaista tarve saada tuskalleen "suurempi selitys" -- "tämä tapahtuu siksi-ja-siksi". Nyt ajattelisin että ihminen joko kääntää kärsimyksensä voitoksi kuten ketjussa masentunut henkilö joka ymmärtää sen johdosta mielenterveyskuntoutujia paremmin. Tai kuten 80-luvulla paljon keskusteltu psykoanalyytikko joka totesi kollegoidensa olevan pääsääntöisesti ahdistunutta porukkaa. Ihan terveillä ei ole näkemystä siitä, miten pahalle se tuntuu eikä siten mitään tuntemusta siitä, että tarttis tehrä jotain.  Mutta tämä on vaikea käänne minun elämässäni ja ajattelussani.  Siis ei enää "Tämä tapahtuu siksi---"  vaan "kuinka toimin tämän kanssa, kuinka jatkan nyt elämää tai valmistaudun kuolemaan?"

Jos sairastuu somaattisesti vaikeasti siinä näyttää selvemmältä antaa lääkärille mikä lääkärin on ja Jumalalle mikä Jumalan on, eli jos todetaan syöpä, antanen sen hoitaa. Jos keuhkokuume, en edes mieti.  Se hoidetaan.  mutta eikö ole mutkatonta myös rukoilla että jaksaisin sairastaa eli kantaa tämän vastoinkäymisen?

"Rukoile, Jeesus, mun eestäni silloin
kun en mä itse voi rukoillakaan"

Minusta tämän piti olla vanhoissa Siikkareissa mutta en löytänyt kuin 236, tuon tästä päivästä kiitoksen sulle. Mutta kyllä tämä sopii päättää siihen. "Aikana sellaisena, kuin tämä meidän, on vaikea muistaa kiitollisuuden merkitystä elämässämme" (Dietricus Docens, Körttiaawe, tervehtii wankilasta).

« Viimeksi muokattu: 22.10.17 - klo:10:53 kirjoittanut Leena »
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Leena

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 11590
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #72 : 15.11.17 - klo:17:25 »
Tämä jäi pitkäksi aikaa mieleen.

En ehkä loppuun saakka ainakaan osaisi selittää, minkä tähden psyykkiset ongelmat ja kärsimykset selitetään Jumalalta tulleiksi paljon herkemmin kuin vaikka influenssa. "Ahdistuksemme" jotenkin on niin iskevän hengellinen, "auta ahdistuksessa" . 

Kuitenkin on ahdistusta ja ahdistusta. Olisiko hätä pelastuksesta tällaista, josta veisataan?

Tällä kohdin en ole sen "vedenjakajakeskustelun"  jälkeen uskonut että kaikki yksittäisen ihmisen kokema olisi Jumalan hänelle lähettämää jotakin tiettyä tarkoitusta varten. Saa vapaasti suuttua, mutta kai se nykyisin on minusta suuruusharhaista ajattelua. Siinä ihminen tietää miksi tiettyä kärsimystä on tai oli, kun me emme saisi edes ajatella että kaikki tulee Jumalalta. Paljon toki sattuu muutenkin, emmekä me ainakaan tiedä niitä Jumalan ajatuksia.  Siksi tuntuu ristiriitaiselta toisaalta veisata salatusta Jumalasta, toisaalta kertoa avarasti ja laajasti mitä kaikkea Jumala teki minulle/sinulle ja miksi. 

Vaarallisinta tässä on että hengellistetään aika maallinen tapahtuma. On ainakin karismaattisia ääriliikkeitä jotka hengellistävät kaiken eivätkä siitä syystä hoidata sairauksiaan, se edustaisi Jumalan avun halveksimista.

Muistutan, että tämän ajatuksen elämäni hyvin vaikeassa vaiheessa minulle opetti "alatien körtti" -- pastori, joka varmasti on paljon ajatellut.  Muistan toisen tahon, seurapuhujan, joka sanoi, ettei Jumala ole sitoutunut kuin anteeksiantoon.  Muuten asiat ovat täällä vähän kuin ihmisten oman biologian ja psyykkisen alttiuden, syntisyyden ja toisiin kohdistuvan ikävän käytöksen, ynnä muun sellaisen summaa. 

Mutta: Niin pitkään kuin meillä on elatus ja vaatteet, tyytykäämme niihin. 

Tavallaan toivoisin että joku vakuuttaisi minut siitä että olen väärässä, älä Riitta-mummi kuitenkaan sinä koeta...
Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käteen elämämme, Hän itse meille rauhan valmistaa.

Poissa Viisveisaaja

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 8337
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #73 : 26.12.17 - klo:17:44 »

Tossa autoillessa tuli radiosta joku uskonnollinen ohjelma ja siinä puhuttiin inner healing opista.
Joku psykiatri siinä kovasti kehui oppia ja kuinka oli auttanut monia masentuneita ja muuten ongelmaisia ja sairaita sen avulla.

No hyvä niin, mutta pikkaisen mietitytti, kun hän puhui esimerkiksi, jos jollain on keuhkokuume ja oliko suolistosairauksia, niin ne johtuu siitä, että on ollut joku kriisi aiemmin elämässä ja sitä ei ole kohdannut ja saanut siihen apua, oliko anteeksiantoa tai jotain.

En sitten tiedä, mutta minusta ei ihan noin yksinkertaista se voi olla?
Tik toc.

Poissa Riitta-mummi

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 33647
Vs: Ahdistuksemme
« Vastaus #74 : 26.12.17 - klo:19:17 »
Mielummin olen käynyt läpi ahdistukseni kuin mennyt healing-room kokouksiin joihin on kyllä kutsuttu.

Yksin ei tarvitse ahdistuksessa olla kun rukoilee Isää lähettämään apua.
Koettelemuksien kestäminen antaa toivoa, eikä toivominen ole saanut minua.
 häpeämään.  Nyt jaksan jo ilota ahdistusten läpikäymisestä. Olen oppinut niistä elämää varten melko paljon. Kiitos Jumalan !
Elämän näen pientareelle piirtyvän...
Lopulla matkaa ikäväni ymmärrän;
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran      (Kaija Pispa)