Voi apua. Erehdyin Lähetyshiippakunnan messuun (kun naapuri pyysi kuskiksi).
Mulla on siis vuosia ollut tuota, mistä Viisveisaajakin viikko sitten kirjoitti: olen alkanut tykätä kirkossa käymisestä. Kun taas nuorena se oli vaivaannuttavaa, kiusallista, joskus jopa ahdistavaa.
En tiedä mikä Viisveisaajalla on "epäkunnossa" nykyisin. Itselleni kävi siis niin, että löysin ensin körttiseuroihin, hoksasin että tässäpä on tapa jolla minä pystyn olemaan kristitty, ja sitten siedätyin käymään kirkossa, ja nykyään tykkään siitä. Minussa siis meni epäkuntoon se että minusta tuli körtti.
Mutta tänään meni kai körttiläisyyteni epäkuntoon. Ei riittänytkään, että luettiin Isä meidän ja Herran siunaus. Saarna tökki, eikä yhtään hyvällä tavalla. En saanut suurimmaksi osaksi selvää, mikä oli saarnaajan pointti, ja niiltä osin kuin sain, mietin mitä väliä tälläkin on, ja sitten luulen käsittäneeni että saarnaajalla oli lopullinen varmuus mm. siitä, miten neitseestäsyntyminen pitää ymmärtää. Lisäksi muistin vasta paikan päällä, että heikäläisillä on suljettu ehtoollispöytä, eikä mulla sinne menemistä.
Periaatteessa koen joskus ihan rakentavaksi sen kirkossakäyntimoodin, jossa tunnen olevani huono ja epäkelpo kristitty (kun se ajaa ajatukset siihen, että Kristus riittää). Mutta tänään tullut fiilis, että täällä vaaditaankin Kristuksen uskomisen lisäksi kaikenlaista muutakin, ei tainnut johtaa minkäänlaiseen ojentautumiseen Kristusta kohti.
En mene toiste. Vai pitäisiköhän? Periaatteessa sama luterilainen messuhan se on, mutta miksi se vaikutti niin ulossulkevalta? Vai oliko vain sellainen saarnaaja, jonka retoriikka ei mulle auennut.
