Ja jos nyt jatkan vielä tästä:
Voimme vain arvailla mitä kaikkea on tapahtunut sen seurauksena että on poikettu pois
Jumalan tahdon mukaiselta elämän tieltä.
Roomalaiskirjeen alku on sikäli kiintoisa, että se olettaa, että totta kai ihmiset - pakanatkin - tietävät, mikä on se Jumalan tahto. Ja että itse asiassa on vain yksi oikea Jumala:
"19 Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. 20 Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua."
Ja kun ihmiset tästä tiedostaan huolimatta rupeavat kumartamaan epäjumalia, niin Jumala on hylännyt heidät kaikenlaisten häpeällisten himojen valtaan tekemään sitä mikä ei sovi (mm. homostelu ja panettelu), "32 Vaikka he tietävät Jumalan säätäneen, että ne, jotka käyttäytyvät tällä tavoin, ovat ansainneet kuoleman".
Kakkosluvussa vielä palataan tähän teemaan:
"14 Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. 15 Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä."
No entäs jos omatunto ei syytä
Ollaanko sitä sitten vain paatuneita? Vai saako siihen omaantuntoonsa luottaa? (Tämä on kai joku aika klassinen teologinen kiistakysymys.)
Minulla nyt omatunto sanoisi, että tasa-arvoinen avioliittolaki on OK ja verta saa syödä. Ihan mikä tahansa ei kuitenkaan käy (tämä on se kumma syytös, jonka homosuhteet hyväksyvä usein kuulee, että hänelle muka kaikki on ok ja mitä tahansa saa tehdä): Omantuntoni mielestä minun ei pitäisi olla näin kateellinen ja ahne kuin olen.
Sitä vielä mietin että kun nuo kaikki pahat himot, ajatukset ja teot tuossa esitetään epäjumalanpalveluksesta johtuvina, niin entäs kristityt, jotka syyllistyvät ihan samaan? Mikä heidät saa niin tekemään? Vai onko itse kullakin kumminkin muutamia pikku epäjumalia, joita tulee palvottua - ei ehkä sellaisia antiikinaikaisia eläinhahmoisia patsaita, mutta jotain aineettomampaa, jossa sydän on kiinni enemmän kuin pitäisi.
Ja entä sitten me, joille Jumalan olemassaolokaan ei ole mitään selvästi nähtävää, eli ihan toisin kuin mitä Paavali väittää? (Kiinnostaisi kyllä tuntea enemmän antiikin aatemaailmaa - onko silloin ollut tavallisen kansan keskuudessa ateisteja tai agnostikkoja? Ja kuinka tosissaan niihin tsiljoonaan jumaluuteen, joilla on keskenään epämääräisiä sukupuolisuhteita ja juonitteluja, on oikein uskottu? Eli, kenelle ja millaisille ihmisille Paavali on puhunut?)
