Saliksen kanssa samaa mieltä.
Toisaalta kokemukset ja muut voivat olla hyvästäkin, mutta on paljon sellaisia ihmisiä kun ei muuta teekkään kuin juoksee kokemusten perässä.
Jeesus on jossain muuallakin kuin siellä missä on meteliä ja kokemuksia.
Ei pitäisi olla niin, että uskovat seuraavat kokemuksia ja ihmeitä, vaan ihmeet ja merkit seuraavat niitä ja jotka uskovat.
Jotenkin on homma mennyt ihan päälaelleen.
Harvalla on omaa vakaumusta ja suhdetta. On sellaisia kristittyjä kun tarvii aina kokouksia ja seuroja, mutta omaa elämää ei sitten olekkaan.
Pelottaa nämä uskovat, sitten kun heidän kanssa juttelee, niin opeteltuja hokemia tulee ja ovat varmoja ja ehdottomia mielipiteissä ja huh ja huh.
Vaikeaa sellaisten kanssa.
Tälläisten epävarmojen ja armokerjäläisten keskellä on paljon kivempaa ja tilaa hengittää.
Jos joku on kokenut uskoontulon tai muuta, niin hyvä niin, mutta että sen varaan perustaa elämänsä ja sanoo että nyt on sellainen sisäinen rauha, niin se mietityttää.
Mitä jos ei tunnukkaan sisäinen rauha?
Sittenkö juostaan kokouksesta toiseen sitä hakemaan ja ollaan rauhattomia?
Lestadiolaisten kanssa kun olen paljon jutellut, niin he aina tolkuttavat sitä sisäistä rauhaa, mutta sitten kun oikein utelee, et onko se aina, niin tulee vastauksia et ei se nyt aina.
Noh miten kuten vain, mutta joku järki tässäkin touhussa tulisi olla.
Jeesuksesta voinee keskustella muutenkin kuin, että käänny, käänny, käännynyt hyvällä tai pahalla, mutta käännyttävä sun on..
