Itse valittu jumalanpalvelus

[Jampe]

Moni asia vie meitä harhaan. Yksi suuri on liiallinen intoilu uskonasiassa joka johtaa omaehtoiseen ja pakottavaan "tekemiseen/toimimiseen".  Siihen syynä hyvin usein, että ihmisille kristillisissä piireissä opetetaan että he ovat jotain kerta kaikkiaan ihmeellistä, ennen näkemätöntä, ja että juuri he ovat sukunsa/työpaikkansa/koko maailman ihmisten pelastuksen kannalta avainhenkilöitä joiden touhuamisesta ja aktiivisuudesta kaikki riippuu.

Mutta emme me ole mitään erikoista. Sinäkin olet vain yksi ihminen miljardien muiden joukossa, uskonnon kannalta lähes merkityksetön. Pelkkä mitätömn suhertaja jonka tekemisistä ei parhaimmillaankaan ole muuta kuin haittaa evankeliumin asialle. Et siis ole myöskään mitenkään muihin verrattuna erikoinen tai "avainhenkilö" vaan ihan tuikitavallinen pullanmussuttaja jolle ei ole varattu profeetan tehtävää. En ole minäkään, mutta et sinäkään.

Yllämainittu intoilu ja kiihkoaminen johtaa siihen että on ihan pakko tehdä jotain tai edes rukoilla enemmän kuin muut. tavallista työntekoa, perheestä ja askareistaan huolehtimista ei pidetä minkään arvoisena, usein jopa laiminlyödään niitä uskon varjolla. Tunne esim. useamman "uudestisyntymistään" kailottavan tyypin jotka eivät meinaa millään sopeutua normaalin päiväjärjestyksen mukaiseen työelämään ja velvollisuuksistaan huolehtimiseen. He ovat olevinaan jotain "suuria Jumalan sotureita" jotka ylenkatsovat tavallisen pulliaisen elämänmenoa. He kailottavat siellä ja täällä uskonsa suuruudesta ja käännyttävät muita koska ajattelevat heidän olevan heikompiuskoisia.

Tämmöistähän riekkumista ei ole missään käsketty vaan sen täytyy olla juuri tuota Raamatussa mainittua itse valittua jumalanpalvelusta, -muun muassa. On vanha sananlasku: "rukoile ja työtä tee!" joka riittää elämäohjeeksi meille. Sen mukaan sopivaa ja kelvollista jumalan palvelemista on hoita tehtäviään sillä paikalla mihin on elämässä johdatettu; joko hellan ja lapsivuoteen, tahi ruispellon ja navetan välillä tai modernimmin tehtaassa liukuhihnalla työtään tehden, perheelle elannon hankkien, ollen ahkera toimessaan. Tai mitä tahansa muuta arkipäiväistä ja mitättömältä tuntuvaa.

Olen aina sanonut että vessojen putsaaja tai penkinkantaja seuroissa on suurempi kuin suutaan soittava puhujanpönttöön astunut, vaikka sekin voi todella harvojen kutsumus olla, pitäähän jonkun puhuakin.  Mutta kahvinkeiton armolahja on arvokkaampi ja aidompi verrattuna siansaksaa molottaviin tyhmeliineihin jotka luulevat äänekkäällä mölinällään tulevansa väkevämmiksi kristityiksi.

Ei pyydetä eikä kuvitella suuria vaan tyydytään ja ollaan kiitollisia siitä mitä on. Se oli vähän provosoivaa, mutta näin minä asian ymmärrän.

[Pirska]

Eikä ihan vähän provosoivaa vaan paljonkin provosoivaa.

Vessojen putsaaja ja penkinkantaja seuroissa ei ole suurempi eikä pienempi kuin puhujapönttöön astunut. Jos ajatellaan vaikka Herättäjäjuhlia, niin minusta siellä ei kukaan pahemmin kailottanut, mutta pakkohan heidän oli puhujapönttöön nousta, jotta kansa ylipäätään kuuli, mitä heillä oli sanottavaa. Suosittelen sinulle, Jampe, että käyt tutustumassa noihin puheisiin ja päättelet sitten, kuinka paatoksella niitä on kailotettu.

http://www.oulunherattajajuhlat.fi/puheet/

Tärkeää on olla joka tehtävässä, mutta mielestäni on liioiteltua sanoa, että puhujat olisivat vähemmän tärkeitä kuin muut. Jos ei olisi puhujia, niin ei välttämättä tarvittaisi koko juhlia. Tietysti Siionin virsien veisaamisellakin voisi päästä melko pitkälle, mutta en silti väheksyisi puheitakaan.

[Pena]

Ymmärsin Jampen väheksyvän juuri niitä puhujia, jotka kuvittelevat itsestään liikoja. Perinteinen körttipuhe pysyy nöyrästi aiheessaan, Kristuksen meille syntisille ansaitsemassa armossa. Harva herättäjäjuhlien puhuja esiintyy Jumalan valittuna sankarina, jonka tehtävä on voittaa tuhansia sieluja Jeesukselle.

[malla]

Tälläistäkin voi olla puhdas, tahraton Jumalanpalvelus,

Jaak. 1:27
   Puhdas ja tahraton jumalanpalvelus Jumalan ja Isän silmissä on käydä katsomassa orpoja ja leskiä heidän ahdistuksessaan ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta.

[Leena]

Jeps, on tietysti mahdollista keskittää keskustelu messuun tai muuhun seurakunnalliseen kokoontumiseen, vaikka seuroihin, ja toinen mahdollisuus ajatella kristityn elämää jumalanpalveluksena. Tuohon viimemainittuun fokusoisin joskus keskustelun mielenkiinnolla, ellei siinä tulisi kylväneeksi eripuran siementä.  Vaara on lähellä vaikka kulkisi miten alatietä, halussa kertoa, kuinka kristitty elää niin että hänen elämänsä on sitten sitä oikeaa ja tahratonta.  Pelkään niin, vaikka tuo olikin hyvä löytö.

Keneltäs tuo ora et labora oli... on perin tuttua...  etteikö Luther. Neuvokaa tyhmää - muttei se sananlasku ole.

tämä ketju taitaa sitä tavoitellakin.
En ole huomannut körttien melskaavan. Se on lepuuttavaa, ja alan oikeastaan kaivata seuroja koko lailla.  

Luulen että on kuten Kierkergaard totesi: Ihminen on onneton erillään Luojastaan.  Se riittää ainakin minulle.

[Pena]

'Ora et labora' on perinteinen luostarilaitoksen tunnuslause. Sen voisi suomentaa vaikka 'rukoile ja raada', sillä 'labor' tarkoittaa työn lisäksi jopa kärsimystä ja ahdistusta.

[Leena]

'Ora et labora' on perinteinen luostarilaitoksen tunnuslause. Sen voisi suomentaa vaikka 'rukoile ja raada', sillä 'labor' tarkoittaa työn lisäksi jopa kärsimystä ja ahdistusta.

Kiitos, minä aloin juuri vaivata sillä päätäni ja olen muutenkin väsyksissä.  En millään olisi jaksanut googlettaa.

[Jampe]

Rukoile ja raada on hyvä tunnuslause. Mutta minkä verran sitten rukoilla ettei mene omavalitun ja monisanaisuuden puolelle?

Minusta on hyvä tapa rukoilla aamulla Isä meidän ja illalla iltarukous, sekä erityisessä tilanteessa jokin asiaan sopiva rukous. Mutta jos rukouksia tulee jatkuvasti enemmän kuin 4/päivä niin monisanaisuus on jo vaarallisen lähellä.

Nämä Aabrahamit, Moosekset ym. ovat olleet aina minulle jonkinmoisia uskon esikuvia nimenomaan siinä mielessä, ettei Raamatusta käy ilmi heidän hoilanneen ja kilistelleen kelloja yötä päivää tahi yrittäneen heittäytyä vallan hengelliseksi. He elivät omaa karua ja ankaraa elämäänsä hankkien elantoaan ja noudattaen Sananlaskujen neuvoa: "Muista Luojaasi jo nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat..."

-Kyllä he muistivat vaikkeivät siitä mitään suurempaa numeroa nostaneetkaan eivätkä yrittäneet kiivetä lähemmäs Jumalaa vaan luottivat levollisesti että Jumala kyllä lähestyy heitä sen mitä on tarpeen.


SE, minä sanon; -on uskoa jos mikä!  Uskoa ilman näkemättä, kokematta ja kuperkeikkoja tekemättä. Siinäpä oli esikuvia!


Mutta vaivaisia ihmisraapuja nekin vain olivat vaikka käsittivätkin nämä asiat meitä paljon syvällisemmin. Uskon tarkoitus ei ole eristäytyä omaan uskonnollisuuteensa.

[Leena]

Mutta miksi tehdä rukoilemisen määrästä itselleen ongelmaa?  En kenties vain ymmärrä mitä tarkoitat.  Tuo on vähän kuin lääkeresepti:  Annosta ei saa ylittää. En tiedä miksi mieleenikään ei ole tullut, että rukoilisin liikaa? Tai että rukous minulla olisi jokin performanssi, tai liiallisessa määrin koko homman väärinkäyttöä. Kun me pelkäsimme Neiti Kesäheinän puolesta, jokainen takuulla rukoili itsekseen ja erinäisiä öitä läpeensä, vain koska olimme niin hädissämme (tosin ei siitä ole puhuttu).  Tosin itse olin niin kauhistunut etten pystynyt. Siis minä vain valvoin ja pelkäsin.

Dosentti kirjoittaa, kun hänen vangitsemisensa jälkeen ensimmäinen isku kohtasi hänet, ettei onneksi ole tilannetta josta ei johtaisi tietä Jumalan luo. Hän saavutti tyyneytensä sitä tietä kulkien, eli käsittääkseni rukoillen, lisäksi tämä erittäin järkimies oli opettanut saarnaajaseminaarissaan (pakollinen osa pappiskoulutusta) opiskelijat mietiskelemään saarnatekstejä Jumalan edessä - kai hekin rukoilivat - ja hiljentyivät muutaman tuntia päivittäin. Vallan opettelivat koko käytännön.

Jeesus rukoili ymmärtääkseni hyvin paljon.

................................

Itse yrittäisin rukoilla siten että myös kuuntelisin. En minä odota ilmestyksiä, merkkejä, ihmeitä tai sisältäni kuuluvaa neuvoa. Mutta sitä kyllä, että saisin aamulla kuin lumen luotua, niin että polku olisi kaiken aikaa auki ja kuljettavissa. Rukouksen soisin olevan kuin hengittämisen, yhtä läsnäolevaa ja jatkuvaa, sillä se tyynnyttää minua, ja toivoisin, että niinä aikoina joina olen terveenä, myös ymmärtäisin, mitä Jumala minulta odottaa...  kun elämä on hieman konstikasta.  Ja jotta Jumalalta tulisi apua minun kauttani joskus jollekulle.  Ja ellei sitä tule kuten ajattelin, olisin huoleton - näin on minun elettävä, sillä tehtyäni parhaani jätän jutun Jumalalle - en jaksaisi muutoin mitään, ja nyt jaksan.  

 Minun kai on vain pakko yrittää elää näin, Olisin tosi onneton ellen saisi. Minulle on, kuin ei olisi eriukseen uskonelämää ja elämää, koska en pärjää mitenkään elämässä ilman Jumalaa. Ei se päälle näy, mutten usko että Jumala hermostuu siihen että minulla on koko ajan kuin puhelu kesken sinnepäin...  Toivoisin vain yhtä, sitä, että varjeltuisin sairauspuuskista, ja pahuksesti tarvitsen ymmärrystä maailman arkisimmissa valinnoissa.

Ja jos ja kun ei, vaan niitä tulee,  osaisin korjata mikä särkyi. Minulla on hätä tästä, sen takia koko ajan rukoilen myös. Olen maailmassa joka tapauksessa myös    muita varten, työtä tehdäkseni, kutsuttuna palvelemaan, ja se on aivan oikein... asiat vain eivät suju kuten terveillä aivoilla. Sen tähden nain minulla.  Ei se kai ole jumalanpalvelustakaan, vaan jotain...   tavallista elämää.  

En pärjää muutoin. Näin olen onnellinen, ja pystyn ottamaan iisisti. Asiat jäävät tiheästi viisaammalle. Kun hyviä valintoja ei ole, ei tällekään ole vaihtoehtoa.  

[Pirska]

En minäkään usko, että rukoilemisen määrää pitäisi rajoittaa, jotta se ei menisi tyhjän hokemisen piikkiin. Itsestäni huomaan, että kun menee hyvin, rukoileminen tahtoo melkein unohtua. Sitten kun menee oikein huonosti, tulee rukoiltua paljon enemmän. Jos on kova huoli omista läheisistä, kyllä silloin tulee rukoiltua aika tiiviisti.

[Pena]

Minulla on rukouksen raja muuhun mieleni toimintaan jotenkin häviämässä. Tarkoitan etä yhä harvemmin tietoisesti aloitan rukousta ja päätän sitä aameneen. Huomaan usein 'ohimennen' huokaavani kiitollisena tai huolissani Jumalalle. Välillä rukous saa sanallisen muodon, mutta ei ihan aina.

[Leena]

Minulla on rukouksen raja muuhun mieleni toimintaan jotenkin häviämässä. Tarkoitan etä yhä harvemmin tietoisesti aloitan rukousta ja päätän sitä aameneen. Huomaan usein 'ohimennen' huokaavani kiitollisena tai huolissani Jumalalle. Välillä rukous saa sanallisen muodon, mutta ei ihan aina.

Jotain tämäntapaista yritin kai sanoa.

en osaa kopioda useita ruutuja(kaan)  siksi jäin miettiväiseksi, kun luin tuon mitä Pirska kirjoitti. Muistin ne kymmenen spitalia sairastavaa, joista vain yksi palasi kiittämään.

Siitä puolestaan ajatus pomppii    siihen, mitä Dosentti kirjoitti vankilasta, kun vapautumisen toivo oli jo menetetty "Tällaisena aikana, kuin tämä meidän, unohtuu kovin äkkiä kiitollisuus"  vai kuinka se meni??  No aivan varmasti, ja ensi reaktioni olikin että älä taas viisastele, Doc. vai vielä kiitollisuutta tuohon...  myöhemmin kun olimme paremmin tutut, luulen käsittäneeni.  Se liittyy tuohon "joka tilanteesta löytyy tie Jumalan luo" ja toiseksi siihen, että hänellä oli nuorempana depressiotaipumusta, ja hän pelkäsi sitä kuin myrkkyä vangitsemisen jälkeen. Hän ajatteli, pasitsi lisäkärsimystä (ja syvä masennus on ankara paremmassakin paikassa) myös mielenlujuutensa pettämistä kuulusteluissa.  

Hän oli huomasnnut, että etsimällä kiitoksen aiheita hän voi paremmin.  
Kuulostaa jotenkin kliseiseltä, mutta lienee totta.  Tulee hyvä mieli, kun ajattelee, ettei Minervalla ollutkaan pahanlaatuista luumuutosta, että itse näkee varsinkin kun päivä on niin tosikaunis, ja kun on käytännön ongelma tässä tuo työhönmeno, aivan se yksinkertainen asia, että Jumala on!  

Aivan kuin olisi paremmin viritetty huomauttelemaan yläkertaan vastoinkäymisistä, ja niin ihmisen mieli todella toimii, kuin kiittämään - ihmismieli pitää hyvinvointia asiaintilana joka on jotakin hänelle kuuluvaa, mutta vastoinkäyminen on kuin vastakarvaan silittämistä kissalle.

Ja niin kiittäminen unohtuu... minä luulen todella, että kiitollinen ihminen  voi paremmin... mietin ainoastaan, etteihän keinotekoinen väkertäminen... tai kuin se tässä...     kun olen tästäkin kuullut/lukenut että harjoitus tekisi mestarin, ja tuo pelittäisi hieman kuin sellainen mindfullness, jossa ihmistä autetaan havainnoimaan ympäristöään valppaammin.  Mutustetaan rusinaa vaikka, yhtä ainoaa rusinaa ja mietitään sen makua...    suutuntumaa...  Hyvin moni kertoo siitä hyvää - erityisestio masentuneet.  Disentti   oli aika aito tyyppi. Ei hän viitsinyt mitään keinotekoista pakertaa.  Mutta on neuvottu kiittämään joka tilassa, ja hänellä oli syitäkin kiittää...    söi varsin hyvin, ystävät toimittivat ruokaa... ärtyi kun tupakka loppui, ja oli sitä kiitollisempi kun savuketilanne korjautui... haltioissaan kun Barh lähetti tosi upean sikarin...      ja ihmiskontakteista hän oli onnellinen yli kaiken:  "Mikään muu ei lopulta merkitse ihmiselle niin paljoa kuin se, että hän on ollut toiselle ihmiselle merkityksellinen".

Leena kokeilee...

[Jampe]

Kaikki uskonnolliset asiat tupataan aina suhteellistamaan niin että niiden hännästä ei saa kiinni. Ja jos saa, menee häntä heti poikki kun siihen tarttuu. Jos huomauttaa älämölöstä niin hämärretään äkkiä älämölön raja niin ettei "voida sanoa" mikä on älämölöä ja mikä ei. Jos kyseessä on hurlumhei niin siitäkin sanotaan että pitäkää mikä on hyvää ja hylätkää huono. Jos rukoilun määrä, niin yhtäkkiä ei voidakaan sanoa että koko monisanaisuutta olisi oikeasti olemassakaan koska kaikki suhteellistetaan ja siinä se virhe on.

Siksi minä pidän yksinkertaisista rajauksista että asiat pysyvät omina itsenään ja jos esim. monisanaisuudesta puhutaan niin hyvä sääntö on että mikäli jatkuvasti tulee yli 4 rukousta/päivä niin pitäisi jo miettiä onko menty monisanaisuuteen vai vieläkö halutaan venytellä rajoja jotta omatuntoa ei ko. asia painaisi.


Liika suhteellistaminen on öklöä.

[Pena]

Liika suhteellistaminen on öklöä.

Öklö on kovin suhteellinen käsite. Sen rajat ovat kovin häilyvät.

[Jampe]

Öklö on kovin suhteellinen käsite. Sen rajat ovat kovin häilyvät.

 


Pitänee vähän selittää kun oikoo yhtä kovasti kuin minä:

Ymmärrän hyvin sen että esim. jonkun sairauden tai muun erityisen tilanteen kourissa ihmisen tulee rukoiltuakin normaalia enemmän, eikä sitä lienee syytä laskea miksikään monisanaisuudeksi. Mutta kyllä niitä on, että suuri/suuriN osa ihmiselämästä noin normaalisti kaiketi on sitä kohtuullisen tasaista alamäkeä että ei siinä loivassa laskussa nyt niin kauheaa elämää ole tarpeen pitää.

Pakostakin tulee mielikuva jossa ihminen hyppii kädet pitkällä kohti taivasta ja yrittää jokaisella toinen toistaan väsyttävämmällä hypyllä yltää vielä korkeammalle/lähemmäs Jumalaa eikä siltikään usko tulevansa kuulluksi. Sitäpaitsi en usko että enempää kuin muutama prosentti erityisviisaista rukouksistamme tulee toteutetuiksi koskapa meitä joka tapauksessa johdatetaan jo pelkällä Isämeitälläkin.

Paljon parempi kuin alituinen mankuminen ja kurottelu, on sellainen PERUSASENNE että Jumala joka on kerta kaiken luonut ja korvatkin, niin kyllä kuulee, näkee ja ottaa huomioon.  Itseäni ainakin ärsyttäisi jos lapseni olisivat joka päivä 10 kertaa tulleet kysymään että "saammehan me nyt tänäänkin varmasti ruokaa ja muistathan että mekin täällä piipitämme?"  Taivaan Isän eri asia kuin maallinen isä ja siksi Häneltä sopii joka päiväkin pyytää kaikkia näitä mutta idea ei kai ole siinä että enemmällä mankumisella taivuteltaisiin muuten vastahakoinen antaja, vaan että sen joka päivä toistuvan pyynnön kautta muistaisimme ja tunnustaisimme olevamme kaikessa Luojan avun varassa.

Tuntuisi tosi äklöltä hokea esim. isämeitää monta kertaa päivässä, vaikka äklö onkin suhteellinen käsite.  Ihan kuin perusolettamus olisi että se Jumala on niin huonokuuloinen että pitää huutaa kovempaa ja huonomuistinen että pitää kaiken aikaa muistuttaa: "muistathan Sinä nyt varmasti..."


Voihan se olla että semmoinen ihminen tykkää heittäytyä vauvaksikin ja ajattelee tulevansa paremmin huomioiduksi kun jokeltaa ja kakkaa housuihin ja itkee kaiken päivää. Kaikessa pitäisi pyrkiä kasvamaan aikuiseksi, niin tässäkin. Sen takia että meidät on tehty niin että järki pelaa, ymmärrys toimii, kohtuullisuus on hallussa, raajat kasvavat jne.

Olisihan se nyt rumaa että aikuiset ihmiset konttisivat pitkin lattioita tutti suussa!