Nyt kun en ole enää piitkiin aikoihin millään tavalla yrittänyt "ylläpitää uskon liekkiä", -huomaan ainakin omalta kohdaltani sen, etten voi sittenkään vielä sanoa ettenkö uskoisi. En tiedä mitä olen menettänyt paitsi sen, että kukaan ei enää pidä minua uskovaisena. Näille olen sanonutkin etten enää "ole uskossa". Oikeastaan nautin siitä
nuo tuntemukset ovatkin puhtaasti psykologis-pohjaisia eikä niillä ole mitään tekemistä sen kanssa miten kaukana tai lähellä Jumala oikeasti itsekutakin on.
Itse otin tuon rauhallisesti ja ilmoitin juttua mietittyäni, että en "ole uskossa" irrottauduttuani nuoruuden uskonnollisuuden normatiivisuudesta. Luulin kyllä sen kattavan koko kristinuskon, ja pidinkin itseäni melko kauan "ateistina".
Olettaakseni nämä kuuluvat myös ihmisen psykologiseen kehitykseen, nuorena ajattelee itsestään melkoisen paljon, jaksaa paljon ja sitoutuu aika kiihkeästi. Nuoruuden terveeseen narsismiin kuuluu niinikään tuollainen vaihe, jota nimitetään "uskonnollis-fanaattiseksi" periodiksi, siinä viidestätoista kahdeksaantoista. Tunteenomainen julistus vetoaa voimakkaimmin henkilöihin joilta tyydyttävä viitekehys tai aatemaailma puuttuu, tai se on liian ristiriitainen. Jos mietin kymenlaaksolaisnuoria 70-luvulla, niin meihinhän viitoslainen "Jeesus siis hei ihan tolleen oikeesti" on ... niin mitä, no tullut antamaan yltäkylläisen elämän (siis täh?) , avaamaan ovet yliopistoon (ilman lukemista?) ja osoittamaan poikaystävän, no niin, saatiin paljon kristillisiä avioeroja...se iski kuin kuuma veitsi voihin julistaessaan vielä että tässä nyt on se perimmäinen totuus kaikesta - ja meillä oli suuri ja jalo tehtävä viedä se äk-ki-ä kaikille. Meille oli kaupiteltu marxilaisuutta ja kymmentä vuotta vanhemmat viilettivät siellä täydessä hurmiossa mutta me lapsemmat emme uskoneet - näimmehän me että sosialismi taloustieteellisenä teoriana on kärsinyt tappion. Aika moni oli käynyt Neuvostoliitossa. Keisarilla ei ollut vaatteita.
Tämä ns julistus vetosi johonkin muuhun kuin kaipaukseen saada jumalasuhde syvennettyä ihan lapsenuskosta aikuistuvan nuoren ja vähitellen aikuisen uskoksi. Tekemistä saatiin ja vähitellen aika kauheita oireitakin useimmat, mutta onnetonta kyllä tuskin se paljoakaan Jumalasta kykeni välittämään. Siitä olen ollut aika katkera myöhemmin, sillä joiltakin, monilta, se riisti uskon kaikkeen ja kasvun mahdollisuuksia se häiritsi niinikään. Me emme oikein aikuistuneet.
Kyseessä ei välttämättä ainakaan omalla kohdallani, tuskin muidenkaan, ole muu kuin tavallinen aikuistuminen, kun tuo on pakko jättää. Ei jaksa riehua ja käsitys itsestä muuttuu realistiosemmaksi. Meillä aika moni irrottautui samaan tyyliin, ja käsittääkseni myös yksittäisten työntekijöiden meille tuomasta varsin kammottavasta jatkuvasta pelosta, "uskovien ylöstenpaamisen. spennaamisesta ja maailmanlopun ja ns. vaivanajan kauhujen pelkäämisestä oli pakko päästä kauas.
Minulla on jäännösoireena tästä yhä ilkeä tapa, jos ja kun saarnaamaan asettuu pappi joka posmittaa tätä tai lähellekään, minun on pakko päästä ulos kirkosta ja heti. Lähden ja kävelen vähän aikaa ulkona rauhoittumassa ja useimmiten palaan ehtoolliselle, mutta tuosta paniikista jää pskan maku suuhun silti.
............................................................
Dogmatiikan historia tuntee jonkin verran aikakausia ja henkilöitä, joiden mukaan peräti oppilausumat voitaisiin laatia henkilökohtaisen elämysmaailman perusteella, mutta he lienevät marginaalissa. Heillä, lähinnä ajattelen Schleiermacheria, on ehkä annettavaa jos tahtoo tutkia ihmisen mielikuvaa tuonpuoleisesta, muttei edes teologiaa voi sellaiselle rakentaa, miten sitten uskoa.
