Millainen uskonnollisuus?

[Jampe]

Herättelen tällaisen kysymyksen, että millaista se uskonnollisuus oikein on tai millaista sen "pitäisi" olla?

Itsellä on taustaa vähän vauhdikkaammistakin piireistä, -ainakin körttiläisyyteen verrattuna. En mitenkään kaipaa sitä aikaa, mutta olen usein mietiskellyt että itse  erkaannuin noista piireistä pääasiassa siksi, että koko usko alkoi tuntua kovin itsetehdyltä. Sitä siis "piti pitää yllä" lukemalla Raamattua, rukoilemalla, käymällä hengellisissä tilaisuuksissa, ajattelemalla uskovaisia asioita, veljeilemällä muitten "uskovaisten" kanssa jne. Sama ajatus löytyy oikeastaan ihan kaikesta uskonnollisuudesta, -ei vain vauhtiporukoista vaan myös kansankirkon piirissä olevista rauhallisemmistakin porukoista että kyllä se usko sammuu/hiipuu/katoaa jos ei lue koskaan Raamattua, rukoile, käy kirkossa jne. Tämän sanon siksi ettei nyt aleta selittämään että "vain niissä ääriporukoissa"... -en minä tarkoita mitään ääriporukoita vaan yritän sanoa että ihan sama ajatuspohja on KAIKISSA/KAIKESSA uskonnollisuudessa!

Jos ajatellaan käsitettä "Jumala minun elämässä" tai vaikkapa "Evankeliumin merkitys omassa elämässäni", niin kyllä minusta on aika löysällä pohjalla koko homma jos rukoilemisen-, seuroissa käymisen-, tai tällaisten asioiden puuttumisen seurauksena Jumalakin poistuu elämästä tai ei enää ole osallinen evankeliumista! Vai mitäpä tuumaatte?

Voiko sii ihminen, joka ei millään tavalla ylläpidä uskonnollisuutta, -olla uskonnollinen? Jos se on sitä että asian tullessa jostain syystä esille, ajatuksiin tai vaikkapa kysyttäessä mieltää uskovansa ja luottavansa evankeliumiin?


Loppujen lopuksihan kaikki tämän yli menevä on pelkästään omatekoista toimintaa, omaehtoisuutta, itseaktiivisuutta, pyrkimistä!  Näin minä väitän. Turhaa, hyödytöntä ja ei-kenenkään-käskemää. Ymmärrän kyllä sen että jos on tarve mennä esim. seuroihin mutta voi olla niinkin että se on ulkoa päin opittu käsitys että kristillisyyttä pitää "toteuttaa" näin. Näinhän yleensä mielletään että seuroissa ja kirkossa käydään, luetaan Raamattua, rukoillaan, kyläillään, mennään kesäjuhlille jne. jne. Ollaan jotain -läisiä, -laisia tai -loisia.

Mutta missä niin sanotaan?  Minusta vaikuttaa siltä että kaikki tuo on juuri sitä omatekoista tai ihmisten yhdessä-tekoista self-made-uskontoa.


Jos jollakin on tähän valmis patenttivastaus (esim. "älkää jättäkö omaa seurakunnankokoustanne"), niin please; -älä viitsi edes tuoda sitä julki!  (tiedetään jo)

Ja siltä varalta että joku sattuu olemaan NIIN yksinkertainen että luulee minun tällä sanovan, ettei seuroissa saa/tulisi käydä ja ettei uskontoa saisi harjoittaakin jotenkin, niin pitäköön mieluummin mölyt mahassaan koska sitähän en sano.

[seppos]

Emme onneksi luule niin, mutta ei puu yksi pala sanoo vanha kansanviisaus. Toisaalta uskon tulisi olla osa arkeamme eikä vaan määrättyjä hetkiä tai tilaisuuksia kaikessa yksinkertaisuudessaan.

[Jampe]

Tämä kansanviisaus on hyvä moneen paikkaan kuten muutkin sananlaskut. Voi olla että sillä on perääkin tässä yhteydessä mutta minusta tuntuu se ko. asian suhteen on loppujen lopuksi vain yliolkainen letkautus jota "isät" ovat viljelleet tolkuttaessaan lapsilleen seuroissakäymisen välttämättömyyttä.

Kysynkin siis Sepolta (tai joltain muulta) että miksi yksi puu ei kauan pala?  -älkääkä hakeko perusteita fysiikan laeista koska kyse on vertauskuvasta!  Miksi yksi puu ei voisi palaa kauan ja sopiiko koko vertaus ylipäätään tähän asiaan?

[armonkerjäläinen]

Hieno ketjun aloitus Jampe. Minä olen miettinyt samoja asioita jo vuosikymmeniä. Pääosin olosuhteiden pakottamana. Tuntenut vierautta joukoissa, vastenmielisyyttä uskonnollista businestä ja muuta alan liikkeenharjoittamista kohtaan. Ihmisten luomat kulissit eivät ole puhutelleet. Joukkokuri ja manipulointi tuntunut vastenmieliseltä. Saarnamiesten todellisen nöyryyden puute, perusteeton itsevarmuus, jopa pöyhkeys, vieraannuttanut. Valheelliset lupaukset ja sirkustemput saaneet voimaan pahoin. Todellista tunnetta jonkin korkeamman läsnä- tai olemassaolosta tuntenut vain silloin kun kaikki kaatuu päälle, yksinäisyys puristaa ja valoa ei näy. Tilanteessa jossa on ainoastaan yksi kalikka jota poltella. Todellista armon voitelua sielulle vain silloin, ulkona kaikista virallisesta uskonnollisista järjestelyistä. Ja hyvä että nimenomaan silloin. Älä usko kirkollisia ammatinharjoittajia tai muita paremmintietäjiä, Jampe. Kalikka palaa yksinkin.....

[seppos]

Tämä kansanviisaus on hyvä moneen paikkaan kuten muutkin sananlaskut. Voi olla että sillä on perääkin tässä yhteydessä mutta minusta tuntuu se ko. asian suhteen on loppujen lopuksi vain yliolkainen letkautus jota "isät" ovat viljelleet tolkuttaessaan lapsilleen seuroissakäymisen välttämättömyyttä.

Kysynkin siis Sepolta (tai joltain muulta) että miksi yksi puu ei kauan pala?  -älkääkä hakeko perusteita fysiikan laeista koska kyse on vertauskuvasta!  Miksi yksi puu ei voisi palaa kauan ja sopiiko koko vertaus ylipäätään tähän asiaan?

Tuo, että puu ei yksin pala on ihan kokomusperäinen juttu, jonka jokainen takanomistaja tietää. Se sopiiko se tähän on eri kysymys, mutta se, että on samanmielinen kumppani, se helpottaa ja tukee. Toki kaikkea voi käyttää väärin, mutta se ei ole syy hylätä kaikkea.  Korostankin aina uskoa arjen elämässä enkä tarkoita sillä jeesustelua ja muuta julkihurkastelua, vaan päin vastoin.

[Pena]

Itäisen kirkon erakkoperinne ainakin kuvataan mielenkiintoisella tavalla yhteisöllisenä. Maailmasta eroon lähtevät munkit saavat opastaa erakkomajoillaan pitkienkin matkojen takaa tulevia pyhiinvaeltajia. Uskonnollisuus ja yhteisöllisyys kuuluvat nähtävästi yhteen, mutta yhteisöllisyyden avulla lietsottu uskonnollisuus näyttää johtavan helposti hullutuksiin.

[Riitta-mummi]

Kiitos uuden aiheen aloittajalle. Aihe on mielenkiintoinen, mutta vie väkisinkin uskosta todistamisen puolelle ja sehän ei ole herännyttä meininkiä.

Meillä on Jampen kanssa paljolti samanlainen alkutaival tällä tiellä(fraasi!) ja nyt sitten tämä riisuttu malli. Minkä kukanenkin kokee kohdallaan oikeaksi onkin moninmutkaisempi juttu. Miksi jotkut riippuvat aina vain niissä muotomenoissa ja hurmoksissa jotka tietyissä suunnissa pitää hallita?
Se vaatinee tietyntyyppisen sieluntilan jämähtämisen josta ei halua, voi tai pääse etsimään uutta ja niinsanotusti kasvamaan. Kasvamaan nimenomaan pois omista yritelmistä olla mallin mukaan ja silti tietää omistavansa Jumalan sanan lupaukset (fraasi!) syntien sovittamisesta.

Miksi käyn kirkossa, seuroissa ja luen Raamattua, siinäpä kysymys. Voin vain sanoa että nämä ruokkivat sellaisia sisäisiä tarpeitani joita muista
aktiviteeteistä ei löydy. Epäilen että Jumala itse(fraasi!) on järjestänyt näin.

Yhteenkuuluvuuden tunne kirkossa ja seuroissakävijöiden kanssa on ilmeinen ja se antaa iloa ja voimaa arkeen ja elämän iltapäivään.

[Jampe]

Se vaatinee tietyntyyppisen sieluntilan jämähtämisen

Naulan kantaan!  Nimenomaan tuon koen yhdeksi suureksi ongelmaksi itsekin, että pitäisi ikäänkuin jämähtää johonkin muottiin, oli se sitten väljä tai ahdas. Mieleni mielii vaeltaa vapaana ennenkaikkea itse tekoisesta uskonnollisuuden vaivalloisesta ylläpitämisestä. Minusta tuntuu jotensakin irvokkaalta ajatella sellaista kielikuvaa että ihminen ikäänkuin yrittää epätoivoisesti puhaltaa jumala-suhteensa hiillokseen, kantaa siihen polttopuita ja nähdä alati kauheaa vaivaa tämän ylläpitämiseksi vain sen takia, että jos nuotio/hiillos sammuu niin niin Jumala poistuu hiljaa takavasemmalle puhaltelijan elämästä?  Nyt kun en ole enää piitkiin aikoihin millään tavalla yrittänyt "ylläpitää uskon liekkiä", -huomaan ainakin omalta kohdaltani sen, etten voi sittenkään vielä sanoa ettenkö uskoisi. En tiedä mitä olen menettänyt paitsi sen, että kukaan ei enää pidä minua uskovaisena.  Näille olen sanonutkin etten enää "ole uskossa". Oikeastaan nautin siitä koska ovat niin julkityperiä että jos ei käytä oikeita sananparsia niin on saatanan lapsi. Enkä minä siinä mielessä enää haluakkaan olla "uskovainen". Kuitenkin; -Jumala ei tunnu olevan yhtään lähempänä tai kauempana kuin ennenkään!  Ajattelen sillä tavalla että nuo tuntemukset ovatkin puhtaasti psykologis-pohjaisia eikä niillä ole mitään tekemistä sen kanssa miten kaukana tai lähellä Jumala oikeasti itsekutakin on.

Sanon mielelläni niinpäin että miten kaukana Jumala on meistä, enkä miten kaukana me olemme Jumalasta koska käsittääkseni me emme voi lähestyä Jumalaa vaan Jumala on lähestynyt meitä Pojassaan eikä sen lähemmäksi voi kukaan päästä vaikka miten hiillostaisi ja hikoilisi. On turhaa yrittämällä yrittää pysyä Jumalan tulen lämmössä koska se ei voi olla ihmisen vallassa.  Lämpö tulee yksinomaan evankeliumin lupauksista ja se voi tuntua tai olla tuntumatta miltään niinkuin useimpien ihmisten kohdalla on. Mutta vaikkei se tuntuisikaan olevan edes näköpiirissä niin se kuitenkin on!

Eikö käsite Armo tarkoitakin mieluummin lepäämistä ja luottamista?

[Jampe]

Hieno ketjun aloitus Jampe. Minä olen miettinyt samoja asioita jo vuosikymmeniä. Pääosin olosuhteiden pakottamana. Tuntenut vierautta joukoissa,

Tuntuu hyvin tutulta. Uskonnollisissa joukoissa tunnen vierautta koska, -oli se sitten hirrrrrmu väljä kuten körttiläisyys nykyään, tai sitten ahdas, niin se kuitenkin sitoo. Joka joukko sitoo aina jollain tavalla!  Jos ei muuten niin sanattomasti. Se tarjoaa omia "hiilloksiaan" tai "nuotioitaan" eli omia tapojaan harjoittaa uskontoa. Vieraalta tuntuu ajatella että joku iso ryhmä on keksinyt tavan harjoittaa uskontoa johon muitakin sitten kutsutaan, pahimmassa tapauksessa vielä "ainoan oikean" tavan.

Usein olen pohtinut näitä Raamatun patriarkkja kuten Moosesta, Aabrahamia ja muita.  Heitä ei vielä kahlinnut mikään eikä kukaan. Heillä ei todennäköisesti ollut malleja ainakaan sillä tavalla kuin meillä eikä rymiä joihin olisi kutsuttu sitoutumaan. Olen ymmärtänyt että esim. Aabrahamin aikaan oli A:n perhe seurakunta, jonka "opettaja" A oli. Mooses oli yksin eikä uskonut voivansa olla mahdollinen Jumalan osoittamaan työhön.

Heillä täytyi olla vilpitön ja aito suhde Jumalaan, mikä se sitten olikin. Tuskin he hoilasivat polvillaan tai pitivät menoja vain muodon vuoksi, jos ei asiaa ylöspäin ollut.

[Jampe]

  Korostankin aina uskoa arjen elämässä enkä tarkoita sillä jeesustelua ja muuta julkihurkastelua, vaan päin vastoin.

Sellaista en ole sinusta koskaan ajatellutkaan! (jeesustelua, hurskastelua)

[Sarai]

Mä luulen, että uskonnollisuudessa ei ole mitään kummallista verrattuna "muuhun elämään". Yleisesti ottaen ihmiset hakeutuvat samanmielisten seuraan ja viihtyvät laumoissa, joilla on jotain yhteistä. Silloin on ihan luonnollista, että samantyyppisesti uskonnolliset ihmiset viihtyvät toistensa seurassa. En usko, että tämä on välttämätöntä uskon säilymiselle, vaikkakin se voi sitä tukea. Sen sijaan luulen, että yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä useimpien meidän ihmisyydelle. Turha on ihmistä usuttaa väkisin seuroihin tai jumalanpalvelukseen, turha toisaalta vähätellä sitä tarvetta, joka monia niihin ajaa.

nimim. seuroissa viimeksi herättäjäjuhlilla :-)

[Pirska]

Minusta jumalanpalvelukseen, seuroihin ja vaikkapa herättäjäjuhliin osallistumisessa on semmoinen tärkeä pointti, että niillä annamme esimerkin omille lapsillemme. En pitäisi sitä kovinkaan vähäpätöisenä asiana.

Meidän on hyvä mm. kunnioittaa isää ja äitiä, siunata Israelia, osallistua oman seurakunnan kokoukseen ja kannattaa lähetystyötä siksi, että Raamatussa meitä kehotetaan siihen. Siis ihan siksi, että meitä kehotetaan siihen. Ei siksi, että me pelastuisimme.

[Mettiintynyt]

Tuo, että puu ei yksin pala on ihan kokomusperäinen juttu, jonka jokainen takanomistaja tietää. Se sopiiko se tähän on eri kysymys, mutta se, että on samanmielinen kumppani, se helpottaa ja tukee. Toki kaikkea voi käyttää väärin, mutta se ei ole syy hylätä kaikkea.  Korostankin aina uskoa arjen elämässä enkä tarkoita sillä jeesustelua ja muuta julkihurkastelua, vaan päin vastoin.

Minua on eräissä elämäni vaiheissa lyöty kaksi kertaa tuolla "yksinäinen puu ei pala" -kalikalla.  Olen tyytynyt itse tykönäni nauramaan sille, että lyöjät eivät tunne jätkänkynttilää eivätkä myöskään partiolaisten versiota iloisesti roihuavasta pystypölkystä.

[seppos]

Minua on eräissä elämäni vaiheissa lyöty kaksi kertaa tuolla "yksinäinen puu ei pala" -kalikalla.  Olen tyytynyt itse tykönäni nauramaan sille, että lyöjät eivät tunne jätkänkynttilää eivätkä myöskään partiolaisten versiota iloisesti roihuavasta pystypölkystä.

En halunnut lyödä sillä, niin se vain takassa on. Jätkänkynttilassä taas palaa itseasiassa neljä puuta eikä yksi. Partioon en ole koskaan kuulunut enkä tunne tapausta. Ei Jampekaan ihan yksin viime vuosina ole ollut, vaan tuhat kertaa on tänne kirjoittanut vastinetta hakien.

[mt]

Vieraalta tuntuu ajatella että joku iso ryhmä on keksinyt tavan harjoittaa uskontoa johon muitakin sitten kutsutaan, pahimmassa tapauksessa vielä "ainoan oikean" tavan.

Ymmärrän kyllä tarkoituksesi, mutta silti toit mieleen kiinnostavan kysymyksen: miten yksityinen asia uskonto voi olla?

Käsitän asian niin, että uskonto on yhteisöllinen asia. Yksilön ikioma, kaikista muista poikkeava uskomusmaailma ei ole vielä uskonto.

Auttaisiko asian hahmottamisessa viime vuosisadan alun saksalaisen sosiologin Ferdinand Tönniesin käsitteet Gemeinschaft (yhteisö) ja Gesellschaft (yhteiskunta). Tietoa näistä käsitteistä suomeksi Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen kohtalaisen ymmärrettävässä materiaalissa.

Siteeraan aineistoa:

Tönniesin mukaan kaikki yhteisöt (Gemeinschaft) rakentuvat yhteisymmärryksen varaan. Yhteisössä vallitsee eräänlainen sopu siinä mielessä, että jäsenet ikään kuin luonnostaan noudattavat kirjoittamattomia ja julkilausumattomia sääntöjä. Heidän suhteensa, yhteiset toimensa ja eriarvoinen asemansa yhteisössä eivät perustu sopimukseen, vaan tapoihin, uskontoon ja yksimielisyyden tarpeeseen.
---
Yhteiskunnalliset (Gesellschaft) suhteet alkavat muodostua vaihdon ja sopimusten myötä. Niiden edellytyksenä ovat yksityisomaisuus ja juridiset tai luonnolliset henkilöt, jotka pitävät kiinni omastaan ja toimivat oman etunsa mukaisesti. Tätä varmistamaan tarvitaan viime kädessä kirjoitettuja lakeja, oikeuslaitos ja niitä tarpeen tullen toimeenpanevia yhteiskuntaa edustavia ammattilaisia.

Tönniesin käsitteet eivät sovellu aivan suoraan uskonnolliseen organisoitumiseen, mikäli käytetään kristillistä käsitteistöä Kristuksen universaali kirkko - kirkkoinstituutiot - paikallisseurakunta - pienyhteisö. Pidän niitä silti hyödyllisenä. Lisää hyödyllisiä apukäsitteitä löytyy verkostososiologiasta, kuten siitä teoriasta, jonka mukaan ihminen pystyy hallitsemaan vain noin 150 tuttavan verkostoa.

Omassa seurakunnassani on 13 000 jäsentä. Tiedän, että olen seurakunnan jäsen, mutta en kyllä voi sanoa, että tunnen kuuluvani siihen. Erilaiset kaveriporukat, joihin tunnen kuuluvani - asiakirjatietoa niistä ei olekaan - ovat puolesta tusinasta muutamaan kymmeneen.

Jos koetan vetää yhteen tätä sekavahkoa esitystä, niin useilla ihmisillä on jonkinlainen tarve tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön. Tönniesin teorian mukaan tuollainen yhteisö on pieni, luokkaa kylä. Tämä pyrkimys edistää uskonnollisten pienryhmien syntymistä.

Sitten on tietysti myös sellaisia ihmisiä, jotka karttavat Gemeinschaft-tyypisiä yhteisöjä tai ainakin voimakasta tunnesitoutumista sellaisiin. Tällainen suhtautuminen ei ole itsellenikään vallan vieras, vaikka se on iän myötä laimentunut.

Mt