Minulla taitaa olla siinä määrin tiivistä perheyhteydenpito että ainakin toistaiseksi täältä olisi paha päästä salaa lähtemään, mutta kolme-neljä päivää voi hyvin pysyä vainajana ilman että sitä suuremmin huomataan. En välitä omalta kannaltani mutta taitaisin mielelläni päästä vierelle kun minulle rakkaat ihmiset kuolevat.
Mieluummin kuolisin niin kuin jollakin ryytyneellä tk-vuodeosastolla jossa ei ehkä oikein tajua minkä tähden joku riuhtoo sinne tai retuuttaa tänne, miksi on kylmä tai kuuma tai märkä. Kertakokemus tästä riittäisi vaikken muista niin vanhoja
.
Pari kertaa luulin että kas, taisin kuolla nyt. Muistan vain ajatelleeni että ai vai niin, no, ei sille mitään mahda ja olisihan tätä elänyt kauemminkin mutta sitten tuli suunnaton uupumus ja tajuttomuus ja oikeastaan vain hyvin hyvä olo. Jos kuolema muistuttaa hiukankaan sitä niin en pelkää. Mitä pelkään toisinaan on mahdollinen kova kipu, joka toisaalta kuuluu sellaiseenkin elämään josta vielä mainen matka jatkuu.
