Onko niin että uskonnollisella ihmisellä on tarve ruveta määrittelemään identiteettiään uusiksi vai mistä tämä oikein johtuu?
Näin silti usein käy.
Se, että kiinnostu, kenties ensi kertaa eläessään, esimerkiksi kristinuskosta, ja törmää nuorena, kuten itselleni kävi, Raamattuun jota piti äärimmäisen tylsänä pakkopullana, saattaa olla melkoinen tärsky, ja kohtaaminen, jonka jälkeen on jonkin aikaa jokseenkin pyörällä päästään, ja on todella pakotettu määrittämään identiteettinsä uusiksi.
Siinä on järjestelemistä, ja valitettavan usein ajautuu ryhmään, joka "avustaa" tarpeettoman tehokkaasti siinä puuhassa. Silti jäin hieman kyseenalaistamaan nyt itseänikin tässä. Enkö siiis voi enää aikuistuttuanikaan ottaa ryhmästä sitä mikä siinä on hyvää, ja antaa loppujen olla? Kaikki ei milloinkaan ole täydellistä.
Nuoren itseni ymmärrän kyllä, ja nuorten laita saattaa toisin ollakin. Identiteettikin kiteytyy iän myötä, joskus turhankin joustamattomaksi, tosin.