Kirjoittaja Aihe: opittomuus?  (Luettu 28641 kertaa)

0 jäsentä ja 1 Vieras katselee tätä aihetta.

Kauhanen T

  • Vieras
opittomuus?
« Vastaus #15 : 17.06.05 - klo:17:46 »
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Miten vallankumouksellinen käsite armo onkaan - ei mikään ihme, että se on liikaa monille kristityille ja heidän lahkoilleen. Paavo taisi olla niitä harvoja, jotka lähelle sen ydintä ovat nähneet...


Minua on Paavon kirjeissä aina eniten miellyttänyt hänen kykynsä kytkeä armo synnin todellisuuteen. Hänen "opissaan" armo ei jää tyhjäksi sanaksi jota tavan vuoksi hoetaan. Ja miten vallankumouksellinen käsite synti onkaan! Se näyttää Jumalan ja ihmisen oikean suhteen, ja sen päälle armo näyttää, miten se suhde voidaan saada uudestaan kuntoon.

Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Eipä taitaisi hänkään, surkea syntinen, kelvata jyrkimmille nykyliikkeille, jotka niin herännäisyyttä rakastavat moittia -


Ei kelpaisi ei, eikä kokonaisuudessaan nykyiselle herännäisyydellekään... Lukekaa Paavoa - vaikka netistä. "Paavo päivässä pitää perkeleen loitolla."

Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
eikä varmaan myöskään lähinnä laimennetusta sosiaalidemokratiasta kiinnostunut valtionkirkkomme taitaisi Paavon särmikkyytä ja rosoisuutta omakseen tuntea.


Ei, ja se on tosi surullista, sillä juuri Paavon särmikkyyttä ja rosoisuutta rakas kirkkomme juuri nyt eniten kaipaisi, kun virsikirja, liturgia, saarnat, raamatunkäännös, strategiat, työnäyt ja juhlapuheet ovat kuin taskulämmintä vettä.

Poissa Teme

  • armon kerjäläinen
  • Viestejä: 449
    • http://www.janoinen.net/
opittomuus?
« Vastaus #16 : 17.06.05 - klo:18:39 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
virsikirja, liturgia, saarnat, raamatunkäännös, strategiat, työnäyt ja juhlapuheet ovat kuin taskulämmintä vettä.


Noiden arvoa et tajua ennenkuin menetät ne kaikki ja näet itsesti todella sillä paikalla, jolla meidän kuuluisi olla - kadotettuja, helvettiin meneviä, oman toivonsa menettäineitä, mutta kaiken sen keskellä KRISTUKSEN armahtamia. Minusta juuri armo tulee virsikirjassa ja liturgiassa esiin juuri sillä tavalla kuin pitäisi.

Herra armahda meitä, Kristus armahda meitä, Herra armahda meitä!

Teme
Vertaistukea  ex-vapaakirkollisille (helluntai, vapaasrk, karismaattinen jne)

Poissa myyräpartio

  • armon kerjäläinen
  • Viestejä: 437
opittomuus?
« Vastaus #17 : 17.06.05 - klo:19:44 »
Lainaus käyttäjältä: "Teme"
Noiden arvoa et tajua ennenkuin menetät ne kaikki


_o/

0e (nolla)

Kauhanen T

  • Vieras
Virsikirjan yms. arvosta
« Vastaus #18 : 20.06.05 - klo:20:44 »
Lainaus käyttäjältä: "Teme"
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
virsikirja, liturgia, saarnat, raamatunkäännös, strategiat, työnäyt ja juhlapuheet ovat kuin taskulämmintä vettä.


Noiden arvoa et tajua ennenkuin menetät ne kaikki ja näet itsesti todella sillä paikalla, jolla meidän kuuluisi olla


Voi olla etten ihan ymmärrä kommenttiasi, mutten ole mitenkään sanomassa että mikään yllämainitsemistani olisi vähäarvoista. Ne vain eivät ole oikeassa arvossaan, jos ne päästetään väljähtämään.

Vahvasti armoa korostava julistus voi purra tehokkaammin nimenomaan lain ja synnin jo säikäyttämälle, mutta särmää tarvitaan juuri siihen, että "näkisin itseni todella sillä paikalla, jolla meidän kuuluisi olla." Jumalan sanaa siihen tarvitaan, jotta voisin itseni syntiseksi nähdä.

Kauhanen T

  • Vieras
Malmivaara ja "herännäisyyden oppi"
« Vastaus #19 : 20.06.05 - klo:21:13 »
Lainaus käyttäjältä: "kaali_koi"
Körttiläisyyttä sanotaan usein elämänliikkeeksi, jolle opilliset asiat ovat vähemmän tärkeitä


Siteeraan tähän pätkiä Wilh. Malmivaaran lyhyestä kirjoitelmasta "Heränneiden opinkäsitys" (kirjassa Wilh. Malmivaara: Puoli vuosisataa heränneiden keskuudessa. Muistelmia. 2. painos. Lapua: Herättäjä 1936. Sivut 42-48.)


Heränneillä ei ole mitään erikoista, raamatusta ja luterilaisen kirkon tunnustuksesta poikkeavaa oppia. --

Luterilainen kirkko on aina ollut heränneille rakas, sen papisto kunniassa pidetty. "Seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta ei saa koskaan hyljätä" - on heidän keskuudessaan aina teroitettu. --

Yleensä pidetään vikana heidän keskuudessaan sitä, että kysytään, kuka pappi kulloinkin saarnaa, sillä kirkossa on käytävä Jumalan sanan eikä papin vuoksi. Onhan luonnollista, että he samoin kuin kaikki muutkin mieluimmin kuuntelevat hyvää, elävähenkistä saarnaa, kuitenkin muodostavat he niissäkin seurakunnissa, missä kirkko on jäänyt kylmille muista, kirkossa istuvan kantajoukon. -- Jos joku, vaikkapa syystäkin, ryhtyy pappia moitiskelemaan, kuulee toisen katkaisevan puheen varoituksella: "Älä satuta kättäsi Herran voideltuun."
[kts. 1. Sam. 24:7, 26:9-10]

Luulisipa näinollen mahdottomaksi heränneiden syyttämisen lahkolaisuudesta.

Oma opinkäsityksensä heillä kuitenkin on, ja se on siinä määrin tavallisesta eroava, että juuri se painaa herännäisyyteen sen omituisen leiman.

Heränneet panevat suurta painoa totuudelle, että ihmisen pelastus on yksinomaan Jumalan työ. Jumala on Henkensä kautta Jeesuksessa Kristuksessa sen alkaja, jatkaja ja päättäjä. Ihmisen oma puuha ja toimi ei siinä asiassa ole minkään arvoinen. -- Hän on ja pysyy itsessään syntisenä Jumalan edessä.

Ei tämä hänen tilansa muutu silläkään, että hän jumalisilla tapaharjoituksilla, kuten kirkossa tai ehtoollisella käynnillä, seuroissa käynnillä, veisuulla, lukemisella, rukoilemisella y.m. taikka tietouskolla kiillottaa itsensä hurskaan näköiseksi, vaan hänestä tulee siten ainoasti ulkokullattu. --

He puhuvat luulouskosta, joka omista ajatuksistaan muovailee itselleen vakaumuksen, ja alkaa nimittää sitä uskoksi. Olkoon sellainen ihminen mielessään kuinka turvattu tahansa Jumalassa, hän on omatekoinen kristitty, kuollutuskoinen... -- Tässä selitys herännäisyyden jyrkkään kantaan omatekoiseen jumalisuuteen nähden. --

Kaikki on saatava Jumalalta. Hänen on sana; Hänen tulee se selittää ymmärryksellemme ja sovittaa sydämeemme. Emme saa sanasta mitään, ellei Herra itse anna, ja kun omin lupimme rupeamme sieltä jotain ottamaan, niin otamme sen, mikä ei kuulu meille, ja hylkäämme ne kohdat, mitkä olisivat otettavia. Tämä on rosvojen teillä kulkemista, omin lupinsa Herran tavarain anastamista, väärällä passilla liikkumista. --

Heidän jumalisuutensa on kauttaaltaan elämistä Herrassa Jeesuksen Kristuksen kautta Pyhän Hengen voimassa. He eivät itse ota, vaan pyytävät, - "ikävöivät", kuten Paavo Ruotsalaisella oli tapana sanoa - eivät itse mene, vaan seuraavat Herran Hengen johtoa, eivät opeta Herraa ja aseta Hänelle määriä, vaan ovat Herran opin alla, opetuslapsia... --

Lain kirkkauden pakenemista ja vihaamista pitävät heränneet epäuskoisena orjuutena, lainalaisuutena, kun sitävastoin laki täyteen voimaansa päässeenä kurittaa Kristuksen tykö.

Ei niin, että ihminen itse älyäisi paeta lakia Jeesuksen turviin ... vaan niin, että Jeesus tulee hänen tykönsä, rientää evankeliumin kirkkaudella hätään siellä, missä laki syntistä ruhjoo, osoittaa sanasta, että hän on lain tuomiot kantanut ja synnit sovittanut, sekä avaa hätäytyneelle sydämensä, näyttää hänelle lävistetyt kätensä ja herättää siten luottamusta häneen sekä uskallusta hänen turvissaan pysyä Herran käden alla...

Poissa llwyd

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 766
    • http://stockholmslender.blogspot.com/
opittomuus?
« Vastaus #20 : 29.06.05 - klo:11:44 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Minua on Paavon kirjeissä aina eniten miellyttänyt hänen kykynsä kytkeä armo synnin todellisuuteen. Hänen "opissaan" armo ei jää tyhjäksi sanaksi jota tavan vuoksi hoetaan. Ja miten vallankumouksellinen käsite synti onkaan! Se näyttää Jumalan ja ihmisen oikean suhteen, ja sen päälle armo näyttää, miten se suhde voidaan saada uudestaan kuntoon.


Tämä on kiinnostava huomio (ja ehkä teen ylitulkintaa tekstistäsi): ehkä synti olisi mahdollista nähdä moniulotteisempana ja avarampana käsitteenä kuin mitä sen arkitulkinta läpi kristillisyyden historian on ollut. Ehkä voisi ajatella, että se mikä estää meitä toteuttamasta korkeita ja ihanteellisia pyrkimyksiämme (puhun nyt agnostisesta liberaalista näkökulmasta) on synti - ja kristinusko körttiläisesti tulkittuna antaa siitä, kaikesta huolimatta meille armon ja anteeksiannon. Minulle Jumala on mysteeri, enkä osaa ottaa Häneen paljon kantaa, ja synnin käsitettä (ainakin sen konkreettista tulkintaa) olen aina pitänyt kristinuskon suurena heikkoutena. Monesti näyttää siltä, että kristinuskoa ei vain haluta tulkita armon näkökulmasta, se on niin vaikea meille kurjille hyväksyä, jolloin turvaudutaan synnin ja tuomitsemisen korostamiseen, johon sovellumme suorastaan ihanteellisesti. Minulle armo on näyttäytynyt inhimillisen heikkouden hyväksyntänä, rakastamisena - ja synti vain automaattisena seurauksena tästä luontaisesta heikkoudestamme ja huonoudestamme. Kirkko esimerkiksi omassa katsannossani syyllistyy suureen syntiin seksuaalisten vähemmistöjen vainossaan, enkä ole omassa heikkoudessani pystynyt suhtautumaan tähän kovin armollisesti ja rakastavasti. Mutta kristinusko körttiläisesti tulkittuna pystyy. Siihen sisältyy mittaamattomia, mystisiä näköaloja. Ainoa tuntemani kristinuskon muoto joka on sekä älyllisesti että emotionaalisesti hyväksyttävä: hiljainen liekki lämmittää...
Opeta tälläisena luoksesi tulemaan

Kauhanen T

  • Vieras
opittomuus?
« Vastaus #21 : 29.06.05 - klo:12:06 »
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Ehkä voisi ajatella, että se mikä estää meitä toteuttamasta korkeita ja ihanteellisia pyrkimyksiämme (puhun nyt agnostisesta liberaalista näkökulmasta) on synti - ja kristinusko körttiläisesti tulkittuna antaa siitä, kaikesta huolimatta meille armon ja anteeksiannon.


Minusta tämä kuulostaa siltä, että anteeksianto siis saadaan siitä, että ollaan kyvyttömiä toteuttamaan korkeita ja ihanteellisia pyrkimyksiämme. Ymmärsinkö oikein?

Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
synnin käsitettä (ainakin sen konkreettista tulkintaa) olen aina pitänyt kristinuskon suurena heikkoutena.


Onko agnostis-liberaalinen synti ("se mikä estää meitä toteuttamasta korkeita ja ihanteellisia pyrkimyksiämme") siis jotain muuta kuin konkreettista? Eivätkö juuri konkreettiset asiat estä meitä... jne? Jos ei, kaipaisin esimerkkiä etten ymmärrä väärin.

Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Minulle armo on näyttäytynyt inhimillisen heikkouden hyväksyntänä, rakastamisena - ja synti vain automaattisena seurauksena tästä luontaisesta heikkoudestamme ja huonoudestamme.


Upeaa löytää selkeitä eroja ajattelumme välillä! Minä näen synti-heikkous asetelman juuri päinvastaisesti: Heikkous ja huonous eivät aiheuta pahaamme, eivät liioin ole synti. Se on se synti meissä, joka aiheuttaa jumalanvastaisuuden ja väärät valinnat.

Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Ainoa tuntemani kristinuskon muoto joka on sekä älyllisesti että emotionaalisesti hyväksyttävä:


Koemme kyllä körttiläisyyden tässäkin suhteessa aivan eri tavoin. Jos minun pitäisi älyn perusteella valita, olisin evankelinen, jos tunteen, ryhtyisin uuspietistiksi. Körttiläisyys on minulle vastamyrkkyä niin älyni kuin tunteideni sekoittamiselle perimmäiseen kysymykseen.

Anonymous

  • Vieras
opittomuus?
« Vastaus #22 : 29.06.05 - klo:17:53 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Lainaus käyttäjältä: "Eliza"
Ymmärsin vasta vähän aikaa sitten kuinka suruton olen, kun en edes yritä välttää syntiä...


Jos tuntee Jumalan edessä jotain vikaa itsessään, se on hyvä tila. Kannattaa pysytellä siinä niin kauan kuin Herra katsoo tarpeelliseksi siinä pitää.

Olen aikaisemminkin lainannut tätä kuuluisaa kohtaa Paavon kirjeistä, sallittakoon toinenkin kerta. (Muuan sana heränneille talonpojan säädystä. PRK 89. Kappalejaot minun.)

Lainaus
Ensimmäinen askele uuteen syntymiseen on tämän kaltainen: niin pian kuin sinä tunnet omassa tunnossas, joko suuremmassa eli vähemmässä mitassa, että en minä tule onnelliseksi tässä tilassa, niin tiedä se, että tämä on Jumalan kutsuminen; niin antaa sinä kutsumiselle kunnia. Vaan millä tavalla sinä taidat anna kunnian, joka olet hengellisesti kuollut?

Tässä seuraa lyhykäinen neuvo: aseta Jumalan kaikkinäkeväisyys ymmärrykses silmäin eteen; sinä et tunne Häntä, vaan Hän tuntee sinun; ja jos et taida rukoilla, niinkuin Sana vaatii, niin ikävöitse, että Herra katsois armossa sinun puolees.

Älä tässä huikentele sinne ja tänne, jos et mitään vastausta saa, vaan pitkitä niinkauvan Herran edesä ikävöimistä, kuins saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen Auttajakseni, vaikka olisin kuinka suuri syntinen. Tämä on nyt se, kuin Raamatussa kutsutaan lapsen oikeudeksi.

Ja jos Herra sitten hyväksi näkee, että antaa sinun pitemmältä viipyä murhe-huoneessa, niin se on sinulle tarpeellinen, ettäs alussa jo tulet tuntemaan perinpohjin turmelukses...


Näin vieraana uskallan kiittää näistä osunneista sanoista. Olen näissä keskusteluissa ensimmäistä kertaa. Kiitos

Terveisin Tiina Hokkanen-Oja, Palokka Jyväskylän maalaiskunta

Poissa llwyd

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 766
    • http://stockholmslender.blogspot.com/
opittomuus?
« Vastaus #23 : 29.06.05 - klo:18:01 »
No, miten sen nyt sanoisi - se että maalliset liberaalit pyrkimyksemme eivät toteudu, johtuvat useimmiten tyhmyydestä, ahneudesta, itsekkyydestä ja aggressioista, eikä kukaaan voi sanoutua irti näistä omalta kohdaltaan. Kaikki historian rikokset on jokainen meistä tehnyt. Surkeus ja heikkous asuvat meissä kaikissa: jotkut ovat vain onnekseen syntyneet parempiin olosuhteisiin ja välttyneet pahimmalta maailman kylmyydeltä, ja sen myötä eivät niin täydellisesti ole joutuneet antautumaan tämän oman epätäydellisyytemme edessä. Se mikä liberalismista minusta puuttuu (ja määrittelen siis itseni liberaaliksi) on syvällinen ihmiskäsitys ja syvällinen rakkauden, rakastamisen ja armon käsite. Se minusta löytyy ainakin tietyistä kristinuskon muotoiluista, ja ehkä voisin jotenkin hyväksyä synnin rakkauden ja armon aspektina, mutta en ikinä korostaisi sitä tuomitsemisen ja lampaisiin ja vuohiin jakamisen kautta (kuten kristityt ja heidän instituutionsa ovat vuosituhansien läpi pyrkineet tekemään). Sen vallan antaisin vain Jumalalle joka on mysteeri ja jonka tahtoa emme voi edustaa tai omia. Minusta nyky-körttiläisyys ikävöinnillään, etsinnällään ja surullaan (ja armollaan ja rakkaudellaan) on puhutteleva koska ei itsevarma, ei pakotetun iloinen, eikä syyttävä ja syyllistävä. Emme me murtuneet ihmiset, surulliset ja ikävöivät, tarvitse lakia vaan evankeliumia. Vain rakkaus ja armo saavat meidät yrittämään eteenpäin, ei pelko rangaistuksesta tai vaatimus iloisesta uskonvarmuudesta. Emme me, kurjat ihmiset, pysty iloiseen uskonvarmuuteen. Hyvä että evankeliset edes pystyvät. Eikä meillä ole auktoriteettiä, edes Raamatun kautta, tuomita ja vaatia ja jakaa ihmisiä hyviin ja pahoihin. Hyvä että uuspietisteillä on.
Opeta tälläisena luoksesi tulemaan

Kauhanen T

  • Vieras
Lohdutus vai armo
« Vastaus #24 : 29.06.05 - klo:22:46 »
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
ehkä voisin jotenkin hyväksyä synnin rakkauden ja armon aspektina


Kuulostaa aika suositeltavalta; en ymmärrä miten armosta ja rakkaudesta voisi puhua ottamatta huomioon synnin todellisuutta.

Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Minusta nyky-körttiläisyys ikävöinnillään, etsinnällään ja surullaan (ja armollaan ja rakkaudellaan) on puhutteleva koska ei itsevarma, ei pakotetun iloinen, eikä syyttävä ja syyllistävä.


Minusta perinteinen körttiläisyys on vielä puhuttelevampi, koska se kytkee ikävöinnin, etsinnän yms. synnin todellisuuteen.

Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Emme me murtuneet ihmiset, surulliset ja ikävöivät, tarvitse lakia vaan evankeliumia. Vain rakkaus ja armo saavat meidät yrittämään eteenpäin, ei pelko rangaistuksesta tai vaatimus iloisesta uskonvarmuudesta.


No me emme kaikki ole kaiken aikaa murtuneita, surullisia ja ikävöiviä. Kylmyys ja suruttomuuden uni vaivaavat jokaista aika ajoin. Eikä laki tee aina pahaa sillekään, joka on jo herännyt: kirkas lain julistus auttaa näkemään selkeämmin mistä synnissä on kyse. Näin synnintunto ei jää vain epämääräiseksi pahaksi oloksi tai elämän maallisten huolien aiheuttamaksi harmiksi.

Voit toki kutsua tätä syntiä edellyttämätöntä, hyvää oloa tuottavaa, jollain lailla jonkin ihmisen ulkopuolisen asian ("mysteerin") kanssa tekemisissä olevaa asiaa "armoksi". Ei siinä mitään. Suaphan sitä.

Muuta jos ei se tila perustu siihen, että ihminen saa Jeesuksen sovitustyön tähden syntisyytensä anteeksi, niin minä kutsun sitä "lohdutukseksi", joka saadaan aikaan ihmisen omien tunteilujen ja/tai järkeilyjen avulla. Sen lohdutuksen tarkoituksena on lievittää synnintunto niin, että parannuksen tarve häviää mielestä, että ihminen tulisi tyytyväiseksi itseensä ja siihen jumalaan, jonka hän haavekuvistaan lohduttajakseen rakentaa.

---

Minä kovasti toivon käsittäneeni väärin ja syyttäväni aivan turhaan sinua helpon lohdutuksen markkinamieheksi! Oikaise toki, jos olen väärässä. Mutta mikäli jäämme tässä täysin erimielisiksi, niin saatamme olla aika lähellä yksimielisyyttä siitä, mistä olemme eri mieltä. Silloin keskustelulla on jo saavutettu jotain!

Poissa llwyd

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 766
    • http://stockholmslender.blogspot.com/
Re: Lohdutus vai armo
« Vastaus #25 : 30.06.05 - klo:10:09 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"
Muuta jos ei se tila perustu siihen, että ihminen saa Jeesuksen sovitustyön tähden syntisyytensä anteeksi, niin minä kutsun sitä "lohdutukseksi", joka saadaan aikaan ihmisen omien tunteilujen ja/tai järkeilyjen avulla. Sen lohdutuksen tarkoituksena on lievittää synnintunto niin, että parannuksen tarve häviää mielestä, että ihminen tulisi tyytyväiseksi itseensä ja siihen jumalaan, jonka hän haavekuvistaan lohduttajakseen rakentaa.

---

Minä kovasti toivon käsittäneeni väärin ja syyttäväni aivan turhaan sinua helpon lohdutuksen markkinamieheksi! Oikaise toki, jos olen väärässä. Mutta mikäli jäämme tässä täysin erimielisiksi, niin saatamme olla aika lähellä yksimielisyyttä siitä, mistä olemme eri mieltä. Silloin keskustelulla on jo saavutettu jotain!


En kyllä usko olevani mikään helpon lohdun jakaja. Tässä kyllä mennään niin monimutkaisiin ja monitahoisiin kysymyksiin, etten välttämättä pysty muotoilemaan kantaani tarpeeksi selvästi - tai kanta ehkä on sellainen, ettei sitä voi muotoilla selvästi. Suru ja ikävöinti on minusta pysyvä olotilamme. On totta, että usein olemme iloisia ja optimistisia, mutta suru on myös osana tätä iloa. Se on maailmassaolemisen kokemus. Et in Arcadia ego. Uskonnon pinnallisin ja harhaanjohtavin taso on sen kirjain. Suht. lähellä tätä seuraa sen teologia. En pysty vielä kirkon oppien ja Raamatun perusteella sanomaan, mikä on Jumalan tarkoitus - se on mysteeri - ja kaikki selitykset ovat syntisten ihmisen selityksiä ja usein valtarakenteita pönkittäviä ja taivaan valtakunnan avaimia omivia. Näissä oloissa voimme riisuutua valtapyrkimyksistämme ja ikävöidä siihen kotiin, jota tämä satunnainen ja kylmä maailma ei anna. Ikävässämme on mystisiä ulottuvuuksia, rajattomia näkyjä, mutta emme ihmisinä osaa pukea sitä sanoiksi tai teologioiksi, varmuuksiksi ja vallan rakenteiksi. Mikä minua kauhistuttaa instituutioissa on niihin sisältyvä synti, jakamisen ja päästämisen riemu. Siitä körttiläisyys on päässyt pois - vallasta ja varmuudesta riisuttuna se veisaa Siionia. En usko että se olisi mahdollista ilman luottamusta armoon ja anteeksiantoon, ja se luottamus puuttuu tai ei ole täydellistä niissä organisaatioissa, jotka edelleen perustuvat valtaan ja uskonvarmoihin tulkintoihin salatuista mysteereistä. Kohdaltasi epäilen, että luottamuksesi ihmisen viisauteen tulkita Jumalaa on suurempi kuin omani ja sen kautta myös uskallat perustaa enemmän valmiille, muotoilulle teologialle, organisoidun kirkon perinteelle. Mutta varmaankin saman armonvilauksen olemme silti nähneet vaikka suhtautumisemme siihen saattaa olla hyvinkin erilainen...
Opeta tälläisena luoksesi tulemaan

Kauhanen T

  • Vieras
Re: Lohdutus vai armo
« Vastaus #26 : 30.06.05 - klo:10:29 »
Lainaus käyttäjältä: "llwyd"
Mutta varmaankin saman armonvilauksen olemme silti nähneet vaikka suhtautumisemme siihen saattaa olla hyvinkin erilainen...


Onhan se mahdollista, mutta edelleen, yksinkertainen kun olen: Onko "armo" sinun käyttämässäsi merkityksessä jotain samaa kuin anteeksianto? Jos on, anteeksianto mistä? Oli tai ei, mihin se armo perustuu?

Kirjoitat tosi kauniisti, mutta pohdintasi on yksinkertaiselle maalaismiehelle sen verran mystissävytteistä, etten ihan aina saa siitä otetta!

Niin, mitä tulee tähän luottamukseeni ihmisten kykyyn ymmärtää ja selittää Jumalaa. Omat tunteiluni ja järkeilyni eivät aikanaan saaneet minua edes liikkeelle kohti evankeliumia. Tarkempi tutustuminen luterilaisuuden ja herännäisyyden parhaaseen perintöön antoi uusia, avartavampia kysymyksiä ja vastauksia, ja niinpä omaan napaan tuijottaminen väheni muutamalla prosentilla.

Kun sitten alkoi tuntua, että kirkkoni ja herätysliikkeeni perintö ihan oikeasti voi antaa sanat minun kokemuksilleni, ajattelin että miksen luottaisi siihen enemmän kuin omiin vaihteleviin mielialoihini ja päähänpistoihini.

Voimme tuntea Jumalaa siinä määrin kuin hän ilmoittaa itseänsä meille. Agnostisismi vie Jumalalta itseilmoituksen mahdollisuuden, ja sehän on jo hänen ottamista haltuun jollain tavalla: "Tiedän, että jumalasta ei voida tietää mitään." Mystisyytesi on hieman matkalla tähän suuntaan, minusta näyttää.

Poissa llwyd

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 766
    • http://stockholmslender.blogspot.com/
Re: Lohdutus vai armo
« Vastaus #27 : 30.06.05 - klo:11:16 »
Lainaus käyttäjältä: "Kauhanen T"

Voimme tuntea Jumalaa siinä määrin kuin hän ilmoittaa itseänsä meille. Agnostisismi vie Jumalalta itseilmoituksen mahdollisuuden, ja sehän on jo hänen ottamista haltuun jollain tavalla: "Tiedän, että jumalasta ei voida tietää mitään." Mystisyytesi on hieman matkalla tähän suuntaan, minusta näyttää.


En ole täysin tyytyväinen agnostismiin (siinä on samat ongelmat kuin liberalismissakin), mutta minusta sen järkevä muotoilu on, ettei tällä hetkellä ole "varmaa tietoa" yliluonnollisista asioista. Sanon Jumalaa mysteeriksi koska Hän ei ole halunnut tätä varmaa tietoa antaa. Jos olisi halunnut, meillä tuskin olisi useampaa keskenään ristiriitaista maailmanuskontoa ja loputtomia määriä keskenään kamppailevia tulkintoja näistä. Voi toki olla että myös projisoimme ja luomme Jumalan itse - minusta tässä ei olisi mitään väärää tai "epätotta". Ellei maailmankaikkeudessa ole Luojaa, jos se on puhtaasti materiaalinen ja välinpitämätön arvoille ja moraalille niin meidän tulee pyrkiä muuttamaan sen luonne. Mutta, tosiaan, en varmasti pysty muotoilemaan käsityksiäni selvästi sen takia etteivät ne ole selviä. Miten me ihmiset pystyisimme puhumaan tälläisistä asioista selvästi ja varmasti? Kirkko ja kaikki uskonnolliset instituutiot ovat tässä ottaneet oikopolun ja vain päättäneet luottaa tiettyihin auktoriteetteihin pönkittäen samalla kätevästi omaa valta-asemaansa ja yksinoikeuttaan totuuteen. Mutta olemme kaikki samalla viivalla Jumalan mysteerin edessä. Mystiikka ja vallasta luopuminen lienevät ainoita tapoja lähestyä näitä kysymyksiä - olla radikaalin avoin, ei radikaalin suljettu uskonnolle. Agnostismi lienee luontainen tieteen näkökulma, mutta tiede on vain yksi - ja melko kapea - tapa lähestyä kokemustamme.
Opeta tälläisena luoksesi tulemaan

santtu-62

  • Vieras
Vs: opittomuus?
« Vastaus #28 : 22.02.10 - klo:19:24 »
Jos tuntee Jumalan edessä jotain vikaa itsessään, se on hyvä tila. Kannattaa pysytellä siinä niin kauan kuin Herra katsoo tarpeelliseksi siinä pitää.
Olen aikaisemminkin lainannut tätä kuuluisaa kohtaa Paavon kirjeistä, sallittakoon toinenkin kerta. (Muuan sana heränneille talonpojan säädystä. PRK 89. Kappalejaot minun.)
:icon_cool:

Poissa Salis

  • ystäväkansaa
  • Viestejä: 4426
  • Körtti
Vs: Re: Lohdutus vai armo
« Vastaus #29 : 23.02.10 - klo:09:53 »
En ole täysin tyytyväinen agnostismiin (siinä on samat ongelmat kuin liberalismissakin), mutta minusta sen järkevä muotoilu on, ettei tällä hetkellä ole "varmaa tietoa" yliluonnollisista asioista. Sanon Jumalaa mysteeriksi koska Hän ei ole halunnut tätä varmaa tietoa antaa.

Voidaan myös sanoa, ettei yliluonnollista ole olemassa. Ihmisen tieto ja ymmärrys ovat vain rajallisia. Jumalan hallussa on absoluuttinen totuus, jota ihminen ei voi saavuttaa, mutta kylläkin lähestyä tieteen avulla.

Lainaus
Jos olisi halunnut, meillä tuskin olisi useampaa keskenään ristiriitaista maailmanuskontoa ja loputtomia määriä keskenään kamppailevia tulkintoja näistä. Voi toki olla että myös projisoimme ja luomme Jumalan itse - minusta tässä ei olisi mitään väärää tai "epätotta".

Eikö Jumala erottanut ihmiset tiedon puusta? Ihminen on aina luonut käsityksiä Jumalasta. Ensin en olivat patsaita. Sitten ne olivat maalauksia, jotka personoivat Jumalan pilvien päällä olevaksi ukkeliksi. Jumala on kuitenkin käsityskykymme ulkopuolella, mysteeri kuten sanot. Hän on kaikkivaltias, omnipotentiaali, kaikialla yhtä aikaa läsnä. Tätä ihmisen on vaikea ymmärtää.



Acta, non verba.