No, miten sen nyt sanoisi - se että maalliset liberaalit pyrkimyksemme eivät toteudu, johtuvat useimmiten tyhmyydestä, ahneudesta, itsekkyydestä ja aggressioista, eikä kukaaan voi sanoutua irti näistä omalta kohdaltaan. Kaikki historian rikokset on jokainen meistä tehnyt. Surkeus ja heikkous asuvat meissä kaikissa: jotkut ovat vain onnekseen syntyneet parempiin olosuhteisiin ja välttyneet pahimmalta maailman kylmyydeltä, ja sen myötä eivät niin täydellisesti ole joutuneet antautumaan tämän oman epätäydellisyytemme edessä. Se mikä liberalismista minusta puuttuu (ja määrittelen siis itseni liberaaliksi) on syvällinen ihmiskäsitys ja syvällinen rakkauden, rakastamisen ja armon käsite. Se minusta löytyy ainakin tietyistä kristinuskon muotoiluista, ja ehkä voisin jotenkin hyväksyä synnin rakkauden ja armon aspektina, mutta en ikinä korostaisi sitä tuomitsemisen ja lampaisiin ja vuohiin jakamisen kautta (kuten kristityt ja heidän instituutionsa ovat vuosituhansien läpi pyrkineet tekemään). Sen vallan antaisin vain Jumalalle joka on mysteeri ja jonka tahtoa emme voi edustaa tai omia. Minusta nyky-körttiläisyys ikävöinnillään, etsinnällään ja surullaan (ja armollaan ja rakkaudellaan) on puhutteleva koska ei itsevarma, ei pakotetun iloinen, eikä syyttävä ja syyllistävä. Emme me murtuneet ihmiset, surulliset ja ikävöivät, tarvitse lakia vaan evankeliumia. Vain rakkaus ja armo saavat meidät yrittämään eteenpäin, ei pelko rangaistuksesta tai vaatimus iloisesta uskonvarmuudesta. Emme me, kurjat ihmiset, pysty iloiseen uskonvarmuuteen. Hyvä että evankeliset edes pystyvät. Eikä meillä ole auktoriteettiä, edes Raamatun kautta, tuomita ja vaatia ja jakaa ihmisiä hyviin ja pahoihin. Hyvä että uuspietisteillä on.
