Tälle päivälle on riittänyt "haipakkaa" eli kaikenlaista touhua ja menemistä ja tulemista, mutta kaikki silti sain tehdyksi, mitä oli tehtävänä.
Huomenna silmänpohjakuvaus aamulla ja sitten jonkin aikaa kotosalla, kunnes starttaan Pientä Miestä tervehtimään.
Saan ajella mutta samalla saan katsella syysmaisemia ja lakeuden kauneutta.
Kaksi ystävää sydämellä.
Sairaudet voivat tuoda niin nopeita muutoksia, odottamattomia.
Kävin pojan haudalle viemässä pitkävartisen hautalyhdyn, sai hyvin painettua syvälle maahan.
Valkoiset orvokit vielä kauniisti kukassa, en ollut tosin viemässäkään vielä kanervia sinne.
Joku oli vienyt maljakkoonkin leikkokukkia.
Siellä kävelin ajatuksissani, monissa ajtuksissani.
Niin paljon, paljon hän toi eläm ääni iloa...sitten tuli menetys kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Nyt äitinä hoidan hautaa.
Ja käyskentelen sinne kauniin kiven luokse aina silloin tällöin.
Mutta poika elää minun sydämessäni...ja perillä on odottamassa jo.
Sitten kun pääsin kotiin, tyttö soitti ja kysyi, että muistaako "X.n" mummo ajella huomenissa heille.
Sanoin, että toki muistan ja mielelläni tulen.
Elämään mahtuu monenlaisia värejä.
Kirkkaita, iloisia, riemullisia...pastelleja...ihan puhtaan valkoista...harmaatakin eri sävyissään...ja myös elämän mustia raitoja.
Niistä akikista punotaan
tämä kokonaisuus...jota elämäksi kutsutaan.
