Tuo kuulosti oudolta, mutta hakemalla löytyi laulusta pois jäänyt Immi Hellénin kolmas säkeistö.
Ja syntikin mustia verkkoja vaan on laajalle laskenut korpehen maan. Niin pianhan niihinkin tarttua vois, jos käsi ei enkelin kädessä ois.
Pelkään pahoin että sielunvihollisella on hyvinkin valta ihmisiin. Pelkään sitä erityisesti nyt, kun tiedän että edessäni odottaa vanhuus, se antaa ensioireitaan, kyllä ne tunnistaa vaikka onkin ollut syntymästä saakka vammansa tähden sairas -- ääh siis, tunnistettiin sairauksia joiden takaa tietty löytyy aivovaurio.
Persoonallisuus kapeutuu, joustavuus vähenee, eikä tämä näytä kulkevan viisastumisen kanssa käsikynkkää. Todellinen "riisuminen" ei koske autoa, ei asunnon kuntoa, ei edes omaisten menetys ole sitä, jäin ajattelemaan pitkäksi aikaa, kun kerran sain rauhallisen hetken jutella lankomiehen kanssa, hän menetti varsin nuorena sekä isänsä että äitinsä.
Vakavimpia elämän iskuja en voi nähdä mitenkään "riisumisena" tuo jokapaikanselitys muistuttaa hieman James Herriotin "lehmän yleislääkettä". Ei kaikkea voi eikä edes tarvitse selittää. Olisi tuolle matkalle riittänyt ehkä sittenkin ajatus enkelistä taluttamassa. Vanha virsi, "Mun ota käten, Herra, ja taluta" enemmän merkitsi kuin mikään "tämä tapahtuu koska...". Ajattelen Jeesuksen ja Pietarin viimeistä kohtaamista: "Mitä se sinuun kuuluu... Tule ja seuraa sinä minua".
Kyllä riisuminen on mielessä nyt, kun tuntuu että se ohut sivistyksen kuori minusta rapisee, ja tämä on aivan yleistä, ei kohtausten aikaista mistä ei jäänyt edes muistoa. Ei ole kyse edes kirjasivistyksestä, kunnolla päähän hakatut asiat siellä pysyvät, kyse on juuri luonteen jäykistymisestä, asioiden, nimien, sanojen unohtelusta, sen näkemisestä ettei vanheneva ihminen todellakaan viisastu eikä ainakaan muistuta Korinttolaiskirjeen kuvaa rakkaudesta sitä vähää, kuin ehkä joskus kuvitteli.
Nyt alkaa kulku haparoida, nyt askel horjahdella, nyt korpi on pimeä, paljon syvemmin tämä on totta kuin lapselle oli. Taakse katsoen ei näe mitään hyvää.
Tässä ei itsessään ole minulle uutta. Koetan selvitä eroon minäminäraapustelusta johonkin joka kenties koskettaa toisiakin. Mietin muistisairasta ystävääni, jonka puoliso mahdollisesti todella on aina poissa kun en tavoita -- kävisin yhdessä kävelyllä. Sillä tavoin serkkuni helpotti äidinisän viimeisiä vuosia. Mutta kun en saa sovituksi juttua ja hätäännyn aina vain pahemmin.
Ikääntyminen saattaa tuoda haurastumista jota ei edes itse tunnista, jokin kyllä näyttää kasvonsa jo nyt, ja melkeinpä sitä pidän riisumisena, että entistä lujemmin olen niissä mustissa verkoissa kiinni. Mutta siis, näin ajattelen itse ja jotenkin toivon että toisten ei tarvitsisi. Ehkä lohduttaa, että olen aina ajatellut niitä "tuhon astiaksi luotuja" myös ja tosissani pelännyt kuuluvani niihin.