Luin tuon selvityksen kirkon lähinnä nyt psykoterapeuttisesta työstä, ja lista on kunnioitettava. Kun asuin kehä-kolmosen pohjoispolella hoiti kirkko suuren osan psykiatrian ntehtävistä - se on paremmin resursoitu, kuin kuntasektori, ja itsehän olemme kiitollisia siitä että voimme ohjata ne ihmiset jotka ilman sairautta "haluavat jutella" jonnekin.
Tämä on hyvä. Mtta olen miettinyt hyvin pitkään sitä, onko kirkossa jo jossakin määrin totuttu siihen ajatukseen ettei sinne kukaan täyvel järel edes tule. Melkein mitään ei saa sanoa saarnassa "katsokaa kuinka sieviä ikoneita - nämä ovat satoa ihan tältä oman seurakntamme ikonikrssilta" - "me saamme kaikki yhdessä" (mitä?) - "Minlla on mukanani rukousnaha, nyt kerron, kinka rippikoululaiset sellaisia valmistavat". Eli kaiken on oltava sööttiä, särmätöntä, ettei vain tule paha mieli - kun ihmisillä on tuota mielipahaa jo valmiiksi, joka vapaahetki menee sen parissa!
Itse en kehtaa pyytää rippiä, kun pappi menee sellaisesta niin riivatun kipsiin. Miksi sen on oltava niin harvinaista? Ihmiset eivät tiedä että se on mahdollista. Sururyhmät, avioliittoryhmät, vapaud umasennksesta-ryhmät, joita ilman ei terveydenhuolto kyllä enää pärjääkään, tuunnetaan. Moniko tietää, mikä rippi on, ja moniko rohkenee kokeilla? Jos siihen kasvanut ei ilkene vaikka se merkitsisi paljon, vaan menee vasta kn ei tnnonvaivoiltaan saa unta, tietää tekevänsä väärin, eikä löydä pappia joka ei rupeaisi terapoimaan niin jokin on ehkä hieman vinossa. Saa terapoidakin, noin periaatteessa, erityisesti jos sedulla ei terapeutteja ole, mutta ei se mustasta valkoista tee. Saisinko ensin anteeksi? Jonkun on vaikeaa uskoa, ellei kuule ääneensä niitä sanoja. Ja on ihan totta ihmisiä jotka ihan itse erottavat, onko kyseessä oire, toistamispakko joka vaatii pidemmän käsittelyn ja useita tapaamisia, vai ihan selvä väärä teko.
