Jesajan innoittamana rinnastan keskustelun siitä, miten tähteeksi jääneitä ehtoollisaineita tulisi käsitellä, kasvaviin ruokajonoihin, vanhusten hoidon laiminlyönteihin ja aikamme muihin kurjuuden ilmentymiin. Ei ole olennaista miettiä, onko Kristus läsnä viinitilkassa ja leivänmuruissa. Hän on läsnä apuamme tarvitsevissa ihmisissä. Minkä teemme vähimmille veljillemme ja sisarillemme, teemme sen Kristukselle.
Penan kanssa olen samaa mieltä muuten, paitsi ehtoollisen suhteen.
Minusta on ehdottoman tärkeä asia se, että leipä on Jeesuksen ruumis ja viini on Jeesuksen veri. Ehtoollinen vahvistaa uskoa ja sitä ei voi korvata millään.
Mutta todellakin, erittäin tärkeää on, mitä me teemme vähimmille veljillemme ja sisarillemme. Riittääkö, että käymme kerran vuodessa viemässä joululahjan vuodeosastolle ja touhuamme omiamme muun osan vuotta? Heräämme sitten, kun on perinnönjaon aika. Kerran yksi vaimonsa omaishoitajaksi joutunut mies totesi, että kaikki vieraat kaikkoavat, kun perheeseen tulee vaikeaa sairautta. Hänen vaimoltaan meni muisti ja liikuntakyky ja mies joutui yhtäkkiä vaipanvaihtajaksi. Eipä tullut enää sillä tavalla vieraita piipahtamaan kuin siihen saakka oli tapahtunut. Hävetti kuulla tätä naapurina, joka sentään oli joskus aiemmin käynyt heillä kylässä.
Laitokset ovat oma lukunsa. Jokainen, jonka omainen on ollut vuodeosastolla tietää, mitä se on tänä päivänä. Lieneekö ennen ollut sen parempaa, mutta aika kurjalta kuulostaa ja näyttää vuodepotilaiden elo osastoillaan.