Juuri ennen kouluun menoa asuin paikkakunnalla nimeltä Onayena. Sen ikäisenä muodostaa jo ympäristöstään yksinäisten muistojen sijasta kokonaista kuvaa. Tästä syystä arvelen edelleenkin pitäväni Onayenaa kotipaikkanani.
Saavuimme helluntaiaamuna hyvissä ajoin Onayenan kirkolle. Kirkkoherra otti meidät lämpimästi vastaan ja esitteli meidät muutamalle iäkkäälle, aikanaan suomalaisten palveluksessa olleelle naiselle. Eräs heistä osasi tervehtiä meitä selvällä suomenkielelläkin. Varsinkin lastenhoitajat olivat ennen vanhaan melkein perheenjäseniä.
Joukossa oli yksi, jota ei minulle tarvinnut esitellä. Keittäjämme Diina oli ilo jälleen tavata. Ennen matkaamme olin kuullut arvelun, että hän olisi jo kuollut, mutta onneksi näin ei ollut asian laita. Erityisen hauskaa oli esitellä omaa perhettäni meme Diinalle. Hän oli äitini apuna keittiössä ensin Oniipassa, joka oli vanhempieni ensimmäinen yhteinen koti. Kun tulimme Suomessa vietetyn vuoden jälkeen Nakayaleen, Diina tuli keittäjäksi sinnekin. Niinpä hän tuli kanssamme myös Onayenaan, jossa sitten meni naimisiin ja perusti oman perheen.
Onayenan kirkkoherra oli sopinut, että joukkomme laulaisi messussa ja yksi meistä saarnaisikin. Niinpä hän kysyi, kuka meistä on se pastori ja lähti käsi kädessä kävellen suunnittelemaan jumalanpalveluksen yksityiskohtia. Me muut tervehdimme kirkolle saapuvia seurakuntalaisia ja tutustuimme kirkon viereen nousseeseen vielä keskeneräiseen pappilaan. Sitten hakeuduimme istumaan meille osoitettuun penkkiin.
Jumalanpalvelus on Ambomaalla hyvin suomalaisen kaltainen. Virsilaulua ei säestetä, mutta on usein moniäänistä. Näin juhlapyhänä kirkossa oli useita lauluryhmiä. Yhdellä niistä näytti olevan oma esiintymisasukin. Jos aloitus meni ensi yrittämällä pieleen, keskeytettiin, haettiin äänet uudestaan ja onnistuttiin toisella kerralla. Tunnelma oli iloinen ja leppoisa. Kvintettimme oli opetellut esittämästään kolmesta Siionin virrestä myös ndongan kieliset säkeistöt. Jotkut ovat laskeneet, että Namibian luterilaisen kirkon virsikirjassa on lähes sata herännäisvirttä.
Esikoiseni luki päivän tekstin suomeksi. Seurakuntalaisilla on tapana ottaa omat Raamatut mukaan, joten sitä ei tarvinnut heille kääntää. Saarna tulkittiin englannista ndongaksi. Jos joku ajatus karkasikin tiehensä käännöksen myötä, tulkin eliden ja äänenpainojen ilmaisu oli sitten sitäkin vauhdikkaampaa. Ensimmäisen helluntain ihme oli jollakin tavalla läsnä tässä monikielisyydessä.
Messun jälkeen seurakunta tarjosi meille lounaan sakastissa. Vuorokauden sisään saimme kolmannen kerran puuroa ja kanaa. Lisukkeet olivat runsaat ja herkulliset. Minulle esiteltiin isäni täyskaima. Nimien järjestys vain oli toinen. Kun isäni oli Elias Johannes Pentti, tämä oli Elias Pentti Johannes. Viimeinen oli hänen isänsä nimi. Kysyin Pentiltä, kuten häntä kuulemma nimitettiin, kuka Johannes oli kysymyksessä. Muistin näet, että sen niminen evankelista oli kasvattanut meille vihanneksia. Aivan oikein, tämän puutarhurin poikahan Pentti olikin.
Kun olimme syöneet vatsamme täyteen, kirkkoherra lähti opastamaan meitä lähellä sijaitsevalle Omandongon muistoristille. Vaikka tie ei ollut pitkä, tuli muita vastuksia eteen. Kerran jouduimme työntämään auton pehmeästä hietikosta tukevammalle maalle ja hakemaan uutta reittiä pensaikon kautta. Omandongo on ensimmäisen lähetysaseman paikka. Sinne Martti Rautanen työtovereineen saapui 1870 heimokuningas Shikongon kutsusta. Nyt paikalla on vain punaiseksi maalattu puinen risti ja pieni katos penkkeineen niille, jotka haluavat viipyä paikalla pitämässä hartaushetkeä.
Omandongolla on myös kuningas Shikongon hauta. Pakanallisen tavan mukaan hänet asetettiin istumaan kyyryyn maan pinnalle ja ympäröitiin tiiviillä paaluaidalla. Harmaat paalut ovat edelleen paikallaan, mutta niiden viereen on pystytetty komea musta hautamuistomerkki. Se on nykyisen heimopäällikön kunnianosoitus edeltäjälleen ja samalla lähetystyölle, joka tuli maahan hänen kutsumanaan.
+ + +
Seuraavana aamuna jätimme Ambomaan taaksemme ja suuntasimme Etoshan kansallispuiston kautta Atlantin rannikolle. Parin päivän päästä olimme Swakopmundissa, jossa aikoinani aloitin kansakoulun. Suomalainen yksityiskoulu perustettiin 40-luvun lopulla tuohon rannikkokaupunkiin, kun ajateltiin viileämmän ilmaston olevan siellä edullisempi koulutyölle. Kaupunki on yleisemminkin koulukaupunkina tunnettu. Kuumana aikana - meidän talvemme aikoihin - sen kansoittavat myös lomalaiset. Tunnetuimmat suomalaisen koulun oppilaista taitavat olla gospelmuusikot Jaakko Löytty ja Pekka Simojoki.
Perheemme asuikin vuoden verran Swakopmundissa. Isä oli saanut paljon kirjallisia tehtäviä ja työrauhan takaamiseksi hänet siirrettiin Ambomaan seurakuntatyöstä erilleen. Lähetyskutsun saaneena isä tosin osallistui aktiivisesti rannikolle työn perässä tulleiden ambolaisten hengelliseen elämään. Kaupungissa toimi saksalaisen Reinin lähetysseuran kirkko, jossa isä usein saarnasi.
Isäni kuolikin Swakopmundissa. Silloin emme enää asuneet siellä. Oli loma-aika vähän ennen joulua vuonna 1959. Hänen krooninen sairautensa kääntyi vakavammaksi ja lyhyen sairaalassaolon jälkeen kohtalokkaaksi. Olin siskoineni paikalla isän vetäessä viimeiset raskaat hengenvetonsa.
Kävimme nyt isän haudalla, huuhtelimme kivestä tuulen tuoman hiekan ja lauloimme virren. Hautakivessä lukee: Elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat.
Aihe: Kotiseudulle Päiväntasaajan tuolle puolen V (Luettu 5410 kertaa)