Hesarissa hyvä kirjoitus häpeästä: https://www.hs.fi/elama/art-2000005816579.html
Poimin siitä yhden kappaleen:
Sanojana sosiaalipsykologi Janne Viljamaa.
Minua hämmentää, kuinka häpeästä ja syyllisyydestä usein puhutaan kuin ne olisivat sama tunne. Haluaisin tuosta lainauksesta korostaa viimeisen lauseen. Lisäksi jatkaisin (omana mielipiteenäni), että kokemus omasta ihmisarvosta on edellytys sille, että voi kokea teoistaan syyllisyyttä. Siis se, että ylipäätään voi kokea olevansa ihmisyhteisön tasavertainen jäsen, jonka teoilla on muille jotain väliä.
Evankeliumeissa on monta kohtaa, joissa Jeesus sanoillaan nostaa tasavertaiseksi muiden joukkoon jonkun halveksutun, poistaa häpeän. Virallinen oppi puhuu kuitenkin syyllisyydestä vain.
Viljamaa itsekin sotkee nämä ihan iloisesti, tai toimittaja sotkee luultavammin. Yhdestä teosta tai väärin motiivein tehdyistä ratkaisuista, etenkin milloin niillä on vaikutusta muihin, tunnetaan toivottavasti syyllisyyttä. Syyllisyys ohjaa korjaamaan, sopimaan, ainakin toimimaan seuraavalla kerralla oikein, ellei muuten niin syyllisyyttä välttääkseen.
Häpeä ja häpäisy tulee yhteisön tasolta, vanhempien, ryhmän, koululuokan, perheen, työyhteisön, herätysliikkeen, seurakunnan, minkä tahaan. Luther taisi kokea itse tykönään syyllisyyttä. Syyllisyys pelkää korkeamman rangaistusta eli kadotustuomiota ja se varmasti vaikutti --- tavallista se oli kun kansa oli niin kieli pitkällä aneisiin.
Pelätty rangaistus kyllä saattaa olla häpäisy.
Nämä kaksi affektia ovat konstikkaita ja ne kietoutuvat monin tavoin toisiinsa. Nöyryytetty kokee syyllisyyttä ja pyytelee anteeksi, pelästyy tehneensä väärin, jos hän oman kehityksensä kautta on päätynyt pikemmin siihen. Hän ei siis häpeä, hänen ihmisarvoaan vedettiin lokaan ehkä, mutta ei se vaurioitunut. Jos sitä olisi oikein oikein sinut itsensä kanssa, jos vielä saisi kuin Strömsössä elää yhteisössä, joka olisi realistinen mutta tukisi, , hoksaisi sanoa, mitä minä nyt oikein tein pahasti, selittäkääs, vai teettekö te täällä jotain hupsua ja siitäkös palkka maksetaan. Sitäkö te opiskelette. Tai jotain.
Mitä pienemmästä ihmisestä on kyse sitä helpommin nämä sotkeutuvat. Jatkuva häpäisy estää ihmisen kasvun, se on varmaa. Näistä koulussa monin tavoin halvennetuista, hakatuista, tavaroitten tuhoamisen kokeneista minulle ehti tulla outo kokemus työssä. Niistä luuli kun aloitti, että nehän on tuoreita skitsofreenikoita. Kun ne tutki kelvollisesti, ei ne mitään vaikeasti sairastuneita olleet, ja nehän spontaaniparani kun tila ymmärrettiin, viimeistään psykoterapiassa. Siis täydellisesti, kun psykiatrinen sairaus on toista ja pahempaa. Ei ole kyseessä mikään pikku "koulukiusaaminen", vaan kulttuurinen vakava erehdys ja vaarallinen laiminlyönti.
90-luvulta on häpeä ollut erittäin framilla, sen valtakausi tutkimuksessa levisi parinkymmenen vuoden kuluttua teologian puolelle. Nyt se on sitten saavuttanut toimittajat.
---------------------
Häpäisystä tulisi kai saarnata sitä lain saarnaa sille ihmiselle joka on me kaikki.
Häpeästä vapauttaminen on vaikeampaa. En tiedä mitä seuraa jos ruvetaan julistelemaan anteeksiantoja häpeävälle. Mitä hän saa anteeksi? Minkä raiskauksen uhri saa anteeksi --- hän häpeää. Hänen syyllisyytensä, uhrin syyllisyys aina, koettaa löytää, mitä itse teki väärin. Hän ei sano, tein väärin sitä ja sitä kohtaan kun minä... Mukana on aina erikoinen yritys saada tapahtunut pyyhittyä pois: Jos olisin mennyt bussilla töistä kotiin, näin ei olisi tapahtunut, jos olisin fillaroinut toista reittiä...
En tiedä onko se pelkkää itsesyytöstä. Yritys saada mennyt tapahtumattomaksi on erittäin inhimillistä.
Sama pätee vanhempiin joiden lapsi sairastuu ja ihan somaattisesti, vaikka diabetekseen.Mitä me tehtiin väärin? Syitä etsitään kissain koirain kautta. Johtuiko se siitä, että me alettiin rakentaa taloa? Joskus se johtaa syyttelyihin --- puolison, omaisten, päiväkodin työntekijöiden, lääkärin nyt ihan varmasti, jos näin on tyyli ja tapa. Sekin on kasvusta kiinni, mihin jäätiin tällä kerralla nalkkiin eli kuka teki väärin kun ikkuna jotenkin hajosi.
-------------------
Oppi sijaiskärsijästä kehittyi varhaiskirkon ajalla, en toiaan osaa sanoa minkä verran Jeesus puhui itsestään uhrilampaana. Evankeliumeihin on kirjoitettu varhainen oppi mukaan. En tiedä. Se varmasti on totta, että hän riisui häpeästä paljon ihmisiä joihin ei toisin suhtauduttukaan kuin häpäisemällä ja huvin vuoksi kivittämällä... Tai kun tarvittiin syyllinen, niin luulen, ihminen on aina ollut sellainen.
Kun Jeesus käski synnitöntä heittää ensimmäisellä kivellä sitä huoraa, niin monikohan kivittävistä hurskaista miehistä mahtoi olla sen asiakkaita?? Paras tapa päästä pahasta itsessään, on saada se paha lähistöltään pois. Vähän vain toimimatonta.
----------------------
Näistä voisi pitää sen "lain saarnan"! Ei luettelemalla kuinka monta homoa Jumala tänäänkin tuomitsi kadotukseen tai sillai.
_____________________
Olen kuullut jo niin monta saarnaa häpeästä, että hohhhoijaa. Kyllä se elää ja voi hyvin, kuka niitä "virallisia oppeja" jostain reformaatioajalta penkoo.
