Voiko olla mitään kauheampaa kuin yksinäinen vanhuus?

[Riitta-mummi]

On ollut satoja kertoja ajatuksissa. Uskon että myös Matilla on sama ajatus ollut kun on nähnyt heikot hetkeni, kuten tänään.

Emme me sitä nyt etukäteen sure mitä sen jälkeen on. Minä jätän jo kaiken Herran haltuun. On myös palveluasumista ja hoitokoteja.

Viihdyn mainiosti omien juttujeni parissa ja pidän ihmisistä. Joten aina on jotakin tarjolla. Lisäksi meillä on tyttäret, heillä on lapsia ja lapsenlapsenlapsiakin on.
Jumala on ollut meille rikas Antaja. Siitä kiitän joka päivä.

https://www.youtube.com/watch?v=NRhaP0YjnLE

[öppiäinen]

^ On aika hyvin, että pystyt nettiä käyttämään. Täällä on jotain seuran tapaista toisinaan tarjolla, ja monenlaista viihdettä. Kaikki ikäisesi eivät osaa. Ja onhan se nykyään asioiden hoitamisessakin usein tarpeen.

Seitsemissäkymmenissä oleva tuttavapariskunta oppi kanssa käyttämään, ja nyt on tylsää viettää aikaa heidän kanssaan, kun ovat koko ajan kännyköillään. Televisiokin lakkasi kiinnostamasta. Itsehän olen edelleen läppärikansaa, näppäilen yhdeksällä sormella (oikealle peukalolle ei ole käyttöä).

[Riitta-mummi]

Tiedän että monet eivät käytä periaatteesta vaikka kotona olisi kone esim. lapsilla.

Tämä on minusta parhaita apulaisia mitä on keksitty. Tietty on kiva kun saa pyykit ja astiat käsiä kastamatta pestyksi, mutta ajankuluna ja tiedon jakana tämä on hieno laite. Ja musiikki !
Radiosta saat hyvää kuunneltavaa jos niin sattuu, mutta YouTuesta saa melkein mitä vaan saattaa toivoa.

No koin äsken ikävän vanhuuteen liittyvän yllätyksen. Minulla on näihin vuosiin asti ollut lähes reijättömät hampaat, muita vikoja on toki ollut. Kaksi parondontiittia on leikattu mm.
Nyt kun oli pakko mennä, löytyi viisi reikää. Kaksi niistä paikattiin heti ja loput viikon päästä. Kuiva suu , hampaar eikiintyy. Olen käyttänyt GUM kosteuttajaa, mutta ei se oikein tunnu auttava.

[luterilainen]

Valitettavasti lienee näin.

Ennenvanhaa tällainen oli luonnolista ja ihmistä sanottiin vahukseksi. Nyt vanhoja sanotaan usein Alzheimerpotilaaksi tai dementikoksi.

Minulla on usein mielessä tarina vanhasta koulukirjasta. Siinä vanhus oli laitettu tuvan nurkkaan karsinaan. Ruoka annettiin kaukalossa. Pieni poika kysyi äidiltä: Äiti laitanko sinut sitten karsinaan kun olet vanha.

Kukapa sen tietää mitä on meillä huomena.

Niin, kukapa sitä tietää, mitä meillä on huomenna? Kun vanhempiemme hellä hetki on vetänyt sukusolut toistensa luo, toinen puskeutuu toisen sisään ja siitä alkaa jakautuminen ja kehittyminen. Eikä se lopu syntymään. Lapsi kasvaa, kehittyy, tulee aikuiseksi, uurastaa ja alkaa vanheta, loppua kohti rapautuu ja surkastuu eikä yksinäisyyteen ja särkyihin mikään lääke tuo helpotusta ja lopulta kuolee, siinäkö on kaiken loppu?

Ainakin siinä on ihmisen ja hänen tietämyksensä loppu. Ehkä kuoleman jälkeen on luvassa jotain, ja kaikki se, minkä keskellä elämässä kamppaillaan ja jää vaille vastausta, saa lopulta selityksen. Mutta siitä ei ole kenelläkään varmuutta.