Lutherin järkälettä (II osa, sivu 474) haravoidessani löysin tällaisen kohdan:
Kaiken kaikkiaan: papiksi vihkimisen sakramentti on ollut ja on edelleenkin mitä parhain keino kaikkien niiden kauhistusten vakiinnuttamiseksi, mitä aikojen kuluessa on kirkossa harjoitettu ja vielä nykyisinkin harjoitetaan. Tämä on saattanut kristillisen veljeyden perikatoon. Paimenista on tullut susia, palvelijoista hirmuvaltiaita, hengellisistä pahempia kuin mitkään maallikot.
Ei kai papin virasta voi tehdä estettä seurapuhujalle, mutta edellytyskään se ei taida olla. Olisiko edes suositus?
Jos jollakulla heräsi nyt ajatus, että arvoisa ex-augustiinolaisveli olisi tämän perusteella ollut pappisvastainen, niin sanottakoon, että meillä luterilaisilla ei ole papiksi vihkimisen sakramenttia. Luther sättii tässä kohdassa rakasta äitikirkkoaan,katolista kirkkoa.
Oman manifestini taustalla ei toki ole virkateologiset pohdinnat, vaan se surullinen huomio, että seurapuhujat ovat niin kovin vähissä. Ajattelen niin, että jos pappien ei sallittaisi kaikissa seuroissa puhua, niin se antaisi enemmän mahdollisuuksia muille puhujille. Ja saisi pappikin joskus seuroissa olla veisuun hoidossa, kun ei tarvitsisi miettiä puheita siitä näkökulmasta, että mitenkä tämänkin liittäisi omaan puheeseensa.
Vielä 2000-luvun alussa (toivottavasti yhä) körttikodilla vaalittiin seuroissa käytäntöä, että se puhuu ken ahdistuu puhumaan. Näin toivoisin olevan laajemminkin. Liian pitkälle valmistellut puheet eivät kuljeta seuroissa ajatusta eteenpäin eli eivät liity edellisiin puheisiin.
Elizalle vielä: Ole huoleti, kyllä tässä ihanassa virassa saa seuroissa puhua tulevaisuudessakin. Toivottavasti annamme puheenvuoron myös maallikoille. Körttiläisyyshän on maallikkoliike!
