Nostalgiaan taipuvaisena ihmisenä on minusta aika ajoin hyvä viettää muutama tovi vanhan (v. 1963 painos) Siionin virret -kirjan äärellä. Nyt olen katsellut Wilhelmi Malmivaaran virttä 50:
1.
Sun sanas, Herra, kutsuu luokses meitä,
Kuin käymme täällä kadotuksen teitä
Ja teemme turhaan työtä raskasta,
Vaan emme pääse synnin kuormasta.
2.
Sä lupaat hengellemme virvoituksen
Ja sydämelle rauhan, lohdutuksen,
Jos raskautettuina tulemme
Ja tunnustamme sulle tilamme.
3.
Mä leikiksi vain ennen synnin luulin,
Rakastin maailmata hymyhuulin
Mä nauroin sinun tuomiolleskin
Ja pidin loruna vain helvetin.
4.
Vaan nyt, kun vedit, Herra, eteheni
Mun kaikki salaisetkin rikokseni,
Niin huomaan, että sinut vihoitin
Ja löydän povestani helvetin.
5.
Nyt heräs halu irtipäästäkseni
Orjuuden alta sekä syntieni,
Vaan päästäjää ei löydy päältä maan
Enk' omin neuvoin pääse nousemaan.
6.
Sun tahtos tiedän, kutsumises kuulen,
Ja tarkoittavan muakin sen luulen.
Nyt luokses, Herra, tulla tahtoisin,
Kun tiesi vain mä oikein tuntisin.
7.
Vaan miten sokeana nähdä voisi,
ja tiekö eksyneelle tuttu oisi?
Mitenkä rampa pääsis liikkumaan?
Mitenkä kuollut nousis haudastaan.
Jatkona on virsi 50 a, joka löytyy edelliseen yhdistettynä nykyisenä SV:nä 177, osa säkeistöistä on poistettu tai sanoja jossain määrin muokattu.
Sanat, sanalliset ilmaisut, ovat jossain määrin aikansa lapsia nekin.