Olen ikuinen etsijä eikä uskon salaisuus aukea minulle,vaikka kuinka toivoisin. Järkeilen ja mietin. Lueskelen seurakeskusteluja ja yritän saada rauhaa sielulleni. Mutta kertokaa miten se teille on mahdollista. Raamattu on niin monimutkainen kirja. Jotain pitäisi uskoa totena kuten esim.neitseestä syntyminen tai Jeesuksen ihmeet ja samanaikaisesti se sotii täysin järkeä ja omaa todellisuudenkäsitystä vastaan. En ole nähnyt ihmeitä, ihmismieli murtuu,vaikka luvataan ettei kukaan saa enempää kuin jaksaa kantaa jne. Eli mihin ptäisi uskoa ja miten vain usko pelastaa. Onhan maailma täynnä ei-kristittyjä ihmisiä,joiden ympäristö ei kristinoppia levitä. On tosi ikävää, kun ei meikäläinen saa kai ikinä rauhaa, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi.... 
Hei!
Et ole ainoa joka tuollaisia asioita pohtii. Minusta oikeastaan tuntuu siltä, että niin sinä, kuin suurin(N) osa koko kristikunnasta ovat tietynlaisen hurmoshenkisen opetuksen uhreja. Tällä en nyt tarkoita jotain pöydän alla konttaajia tai kädet pystyssä huojumista hengellisissä tilaisuuksissa, vaan sitä että monesti opetetaan että uskon pitää tuntua ja näkyä, mutta ennenkaikkea tuntua, -joltakin.
Puhutaan "yli ymmärryksen käyvästä rauhasta", saatetaan kertoilla omia kokemisia ja tuntemisia ja pitää niitä uskon merkkeinä...
Näinhän oikeastaan suurimmalta osalta kristillisyyttä meille tarjoillaan, etenkin herätysliikkeiden piirissä! Mietitään kumminkin mitä se
usko oikein on.. -raamatussahan sanotaan, että se on "luottamus siihen mitä ei näe". Emme siis näe, emmekä useinkaan/useimmiten edes koe mitään. saattaa kyllä syntyä vaikutelma että melkein jokainen olisi kokenut jotain, mutta 90% kaikista kertomuksista on pelkkiä subjektiivisia kokemisia ja tulkintoja arkisille asioille. En toisaalta kiellä sellaisen mahdollisuuttakaan, mutta erittäin harvinaista se olisi. MOnet vaibn tuntuvat pitävän sitä kauhean tärkeänä, jopa uskossa olemisen merkkinä! Ei kannata peilata itseään tai mitata omaa uskomistaan tällaisten valossa koska näissä asioissahan on kyse vain sinun ja Jumalan välisestä suhteesta. Jos pidämme Jumalaa kaikkivaltiaana, Hän näkee kyllä tilanteesi ja tietää hyvin missä ollaan menossa. Siksi sanoisin, että älä ole huolissasi jos mitään ei tunnu!
Oikeastaan pitäisin uskomista enemmänkin jonkinlaisena
suostumisena. Sekin on jo sinänsä ihme. Uskosta puhutaan Jumalan työnä, mutta sanoisin että jo se on Jumalan työ meissä, jos meissä on edes jonkinlainen käsitys hyvästä ja pahsta, oikeasta ja väärästä. Jos omatunto on olemassa ja soimaa jostakin, se osoittaa että olet ainakin kuullut Jumalan lain ja se on tavoittanut sinut. Jos ymmärrät Jeesuksen lupauksia syntien anteeksiantamisesta omallekin kohdallesi tarkoitetuiksi, silloin myös evankeliumi on saanut tavoittaa sinut ja sinä olet tavoittanut sen!
Jumala tuskin on tarkoittanutkaan armoaan ensisijaisesti
tunnettavaksi, vaan pikemminkin ehkä vastaanotettavaksi. Tunteminenhan (mihin myös rauhan kokeminen kuuluu) on ainoastaan ihmisen oma reaktio siihen mitä hän on ymmärtänyt ja omaksunut. Se ei ole "pelkkää kylmää pään uskoa" -niinkuin jotkut varmaankin yrittävät vakuutella. Uskohan voi olla hiljaistakin! On vapauttavaa ajatella, ettet/etten ole yhtään sen vähempi uskovainen kuin se saarnatuoliin kiipeäväkään!
Ei uskoa ole tarkoitettu mitattavaksi! Uskominen on mahdollisuus. Älä turhaan enää etsi äläkä kurottele, kaikki on jo valmista!
Luepa raamatusta Johanneksen evankeliumi 3:16 tätä taustaa vasten!
