Pikkupoikamme on jo yli puolen vuoden.
Häntä olen seuraillut ja yrittänyt ymmärtää uskon syvyyksiä, sanoohan Jeesus, että ellette käänny lapsen kaltaiseksi, että voi pelastua.
Mitä sitten on se lapsen kaltaisuus ja lapsen usko?
Se on ainakin selvinnyt, että pikkupoika ei aina usko, vaikka näkisikin.
Jotkut aikuiset kehuskelevat joskus, että "ja minähän en usko, ennen kuin näen": heille siis uskoon riittää näkeminen.
Kun pikkupoika huutaa yöllä ja näkee maitopulloni, ei poika huutoaan lopeta.
Aikuinen kyllä jo viimeistään ymmärtäisi, että enää ei kannata huutaa, koska maitoa on pian tulossa.
Pikkupoika ei sitä ymmärrä. Vasta kun poika saa maitopullon tutin suuhunsa, niin vasta sitten huuto loppuu ja usko parempaan syttyy.
Onkohan se sitä lapsen kaltaista uskoa, että ei usko kuin vasta sitten, kun on saanut?
Näkeminen ei vielä sitä uskoa synnytä.
Ehkäpä "minä uskon sitten vasta, kun näen" on sitä aikuismaista suhtautumista asiaan.
En tiedä, voihan olla, että olen hakoteillä pohdinnoissani, koska uskovaisuuteen kerrotaan kuuluvan ilmiö, että "uskotaan, vaikka ei olla nähty."
Jeesuskin tuonkaltaiseen uskoon tuntuu välillä kehoittavan ja autuaaksikin julistelee henkilöä, joka uskoo, vaikka ei ole nähnyt.
