Tarkoitin pahan olemista , Saatanaa, samanlaisena salaisuutena kuin Jumalan salattua olemusta ja viisautta.
Kärsimyksestä sopii mielestäni jokaisen ottaa selvää omalla kohdallaan. Se avautuu hiljalleen koko ihmiskunnan kärsimyksen mysteerinä. Siihen kun Jumalan avulla taipuu, alkaa ymmärrys lisääntyä. Ainakin koen kohdallani käyneen näin.
Nykyään ihmiset eivät halua tietää kärsimyksistä. Kysytään, vaan ei ymmärretä, ellei oteta sitä Jumalalta.
Kärsimys ja pelastus pahalta ovat vastapelurit, jollei antaudu väärälle puolelle.
Ehkä tätä ei pidä ottaa siten, että ne saisimme selville mitään Jumalan salaisuuksista.
Sen sijaan arvelen että pääsemme ymmärtämään hyvin paljon ihmisen kokemusmaailmasta, erityisesti siitä, kuinka hän on taipuvainen ilmoittamaan "epistä" ja kirjoittamaan lehdissä että " minä kyllä eroon kirkosta ja jumalasta ja minullehan on valeheltu".
Tuo " minulle on valehdeltu" saattaa pitää paikkansakin, sillä joku hyväätarkoittava innokas sielu, usein nuori sielu, on saattanut vaikkapa innostua tempaamaan tulesta kekäleenä jonkun luvaten jumalan puolesta maat ja paratiisit. Sitten kun jumala ei ollutkaan mitä luvattiin, niin erohan siitä tulee.
tosin ihminen tavallisesti valehtelee mieluiten itse itselleen.
Kun tutkii teodikean ongelmaa, ei tutki "Jumalan salaisuutta" sillä en oikein usko sen olevan Jumalalle kummoinenkaan juttu. Sen sijaan teodikea on kysymys ihmiselle, ja ihmismielen tutkiminen taitaa vähän kuulua minun toimenkuvaani. Emme siten liiku kielletyillä vesillä. Näuttäisi siltä, että milloin ihminen ymmärtää Jumalan hieman aikuisemmalla tavalla, hän muotoilee teodikeakysymyksen uudelleen.
Docens kuuntelee virrenveisuuta radiosta, eikä viitsi tulla vavstaamaan kun kerrankin pyytäisin. Hänen kysymyksenään se kuului näin: Voiko ihminen uskoa keskellä kärsimystä? Se oli nuoruusvuosien ja opiskeluajan vaikein ongelma, mutta hän löysi vastauksen USA:n mustien kirkosta, jonne Frank Fisher, opiskelutoveri, hänet vei. Hän kohtasi siellä entisen pelto-orjan, jonka nilkassa yhä näkyi kahleen arpi.
Orjan vastausta ei ole kerrottu, mutta sen jälkeen Docens otti rauhallisemnalta kannalta vielä sillonkin kun kärsimys kosketti häntä itseään.
Paavo Ruotsalaisen "Muistipa sentään" on eräs tapa vastata teodikean ongelmaan. Jumalan kädestä saamme kaiken, ja surun jonka täytyi olla suunnaton, suurin minkä ihminen kokee, kasvot muuttuivat sillä suru joskin edelleen yhtä raskas, sai itsessään uudet kasvot Paavon saatua vastauksen kysymykseensä muistaako Jumala hänet.
Me emme siten tutki kärsimystä Jennin kanssa vaan koetamme hieman pukata eteenpäin valistusajalle juuttunutta keskustelua ihmisestä, maailmasta kärsimyksestä ja siitä kuinka ihminen määrittelee itsensä Jumalan maailmassa kun se ei olekaan paratiisi. Kyseessä ei taida olla filosofia, vaan uskontopsykologia. Filosofiaa tarvitaan koska se keskustelee, ja tarvitsisin tiedokseni onko tuota sitten Voltairen järin kyselty. Freud pysäytti psykoanalyysin tältä osin sadaksi vuodeksi, jyrätystä maaperästä alkaa nyt verkalleen nousta itsepintaisia ituja.
Kuitenkaan en tiedä sopiiko lähestyä sitä, kuinka ihminen kokee itsensä Jumalan hyvyydessä kun joutuu kohtaamaan kärsimystä. Tiedän kuinka lujasti elämä saattaa lyödä, ja mietin onko tämä ihan rakkaudellista, jos repii jotakuta kuin piikkilanka repii. Ajattelin että laittaisin tuohon laajanittaisempaan osioon jotakin siitä kitä tutkin tai rakentelen niin on helpompi ymmärtää. Minähön katson tätä sellaisen välimatkan päästä kuin tutkimustyötä ihminen katsoo.
