Hedbergin Uskon-Oppi Autuuteen

[Kauhanen T]

Löysin vasta foorumiin ja pakkohan se on elähdyttää hiipuneitakin keskusteluja, kun mielenkiintoisia kerran ovat

Hienoa kun liityit joukkoon! En muista täällä käydyn yhtäkään niin tylsää keskustelua, ettei siitä vielä jotain lisää irtoaisi. Syvälliset ja viisaat pohdiskelusi elähdyttäkööt monia muitakin topicceja!

Onkin hieman ongelmallista etsiä herännäisyyden ja evankelisuuden eroja Paavon ja Hedbergin kaunoista, kun tosiasiassa nyky-herännäisyydellä on liki pitäen enemmän yhteistä nyky-evankelisuuden kuin Paavon edustaman herännäisyyden kanssa.

Täysin samaa mieltä ja tämä olikin lähtökohtana kun tätä keskustelua lukukokemukseni aikana virittelin.

Malmivaaran siioninvirsiuudistus kuitenkin onnistui
"epäraitista herrnhutilaishenkeä" poistamalla terävöittämään tuon rakkaan
katekismuksemme eroavaisuutta suhteessa kilpaileviin liikkeisiin. Toisaalta ekstaatikkoihin ja laestadiolaisiin yhdistetyn morsius- ja verimystiikan kielen karsiminen uskonharjoituksestamme petasi tietä kansallismielisiin kulttuurisalonkeihin - ja sitä tietä kohti "körttihumanismia".

Olen itsekin ajatellut että Malmivaaran uudistuksessa oli kaksi rinnakkaista pyrkimystä: liudentava ja terävöittävä. Sivistyneistölle vastenmielisten verihaavamaiskuttelukielikuvien karsiminen teki ilmaisutavan salonkikelpoisemmaksi, mutta armonjärjestysteologia (tai paremminkin armonjärjestyksen ensi portaita korostava teologia) tuli terävämmäksi. Tämä kävi ajan mittaan vähintään yhtä kiusalliseksi kuin "veriyljät". Haavion uudistuksella ei ollutkaan enää yhtä suurta tarvetta puuttua ilmaisutapaan - jäljellä oli enää armonjärjestysteologian liudentaminen taikka evankelistaminen.

En siis näkisi että nykyinen "körttihumanismi" olisi paljossakaan Malmivaaran perillinen sen enempää kuin Paavon (tai Achreniusten). Ehdottaisin perustajan titteliä Jaakko Haaviolle!

[Pena]

Ristin kantaminen ja ikeen ottaminen harteille ovat mielessäni toisiaan muistuttavia kielikuvia. Toisaalta olkapäille tulee lisää painoa, mutta toisaalta näin onnistuu raskaankin kuorman vetäminen. Ymmärrän siis ristin liittyvän kutsumukseen olla ihminen. Elämästä ei selviä helpolla, mutta kun on sovelias työkalu, saa aikaan sen, mitä varten tänne on tultu.

[llwyd]

Logos on kurssissaan. Minusta viinapulloon tarttuva, sivistyneistön kieltä käyttämätön Paavo on hahmona ensisijaisesti muuta kuin hallitun teologian esittäjä. Toki hänellä oli viesti ajalleen ja ajassaan, eikä se olisi voinut olla "körttihumanismia". Ennallaan pitäminen on muuttamista, ajan laineissa avuttomana ajalehtiminen sisältää minusta yhteyden menneeseen, aidon yhteyden. Minusta on monessa suhteessa kliseistä omaksua liudentumis-klisee, tokihan niin on, ei tarvitse kuin seuroihin mennä, kaikki on miltä näyttää, aina, pedanttisesti. Toki meillä on kiveen tai ainakin paperiin hakattuna opetukset, kirjaimet, henki niistä on kauaksi haihtunut. Mikä henki se sitten pohjimmiltaan oli, mikä sanoma? Mekö sen nyt tässä sanomme, jumalallisella varmuudella? Tässä ei ole nyt mitään henkilökohtaista, mutta että pidän teologiaa perverssinä asiana! Ihmisiltä pitäisi lailla kieltää oppien esittäminen, ylipäänsä kaikki toiminta, tästä mitään tule...

EDIT: en viitsi sensuroida mutta liian jyrkkää tekstiä ohessa - ja harhaanjohtavaa. On aivan muutamia asioita kristinuskossa jota en pysty ymmärtämään: kirkkoja, organisaatioita, vallankäyttöä, teologiaa... Näitten ikuisten, loputtomien kysymysten ääressä loppuu oma ymmärrys, kaikki sanat ja opit, enkä usko että kirkon historiastakaan sitä ymmärrystä löytyy. Luullakseni jos uskonnoilla on mitään merkitystä ne puhuvat samasta asiasta, eivätkä ole keskenään tai edes agnostismin suhteen ristiriitaisia. Körttiläisyys on minusta hämmentävä universaali kristillisyyden muoto, elävämpi, palavampi kuin yksikään muu tuntemani virtaus, ja täysin säilyttänyt alkuperäisen henkensä, siinä määrin kun alkuperäinen sukupolvi sitä henkeä tajusi ymmärtää. Ehkä Paavokin vain osittain, vaikka en kyllä tiedä, järisyttävä hahmo, jonka rinnalla Hedberg vaikuttaa, no, pienehköltä. Vallasta luopuminen on inhimillisesti katsoen hämmästyttävä valinta liikkeelle kuin liikkeelle. Jos Haavio on sen takana niin mies on moninkertaisesti merkittävämpi kuin Paavo körttiläisyyden ja kristinuskon historiassa. Mutta en tosiaankaan usko että näin on. Ymmärrän, että tämä käsitys on hieman hankalasti todennettavissa teologisesti! Pahoittelut siis aivan liian voimakkaasta ilmaisusta alkuperäisessä viestissä!

[Olli V]

En siis näkisi että nykyinen "körttihumanismi" olisi paljossakaan Malmivaaran perillinen sen enempää kuin Paavon (tai Achreniusten). Ehdottaisin perustajan titteliä Jaakko Haaviolle!

Haavion rooli oli eittämättä keskeinen tuossa "körttihumanisaatiossa". Väitän silti, että tavallaan Malmivaaran perintöä on liikkeemme yhteiskunnallinen status ja institutionaaliset puitteet. Vaikka Malmivaara kuului vielä selvästi tuohon kuvaamaasi pietistiseen jatkumoon, joissain asioissa, kuten myönteisessä suhtautumisessa kulttuuriin, hän silti loi uusia linjauksia, jotka olisivat taatusti olleet vieraita Paavolle (tai Achreniuksille).

Karkealla mallilla kehityksen voisi nähdä siis näin:

1. Paavo & co: pietismi + kulttuurikielteisyys  (mystispietistinen)
2. Malmivaara: pietismi + kulttuurimyönteisyys (nationalistispietistinen)
3. Haavio: yleiskirkollisuus + kulttuurimyönteisyys  (körttihumanismi)


Mantranomaisesti herännäisyys määrittää itseään seurojen ja Siionin virsien kautta. Herännäisyyden luontoa eri aikoina arvioitaessa ensisijaisena lähteenä on käytetty hartausmateriaalia ja johtohenkilöiden kirjeenvaihtoa yms. Tällöin toinen puoli totuudesta on jäänyt paitsioon. Mielestäni olisi syytä tähdentää arvioinnissa myös itse körttikansan eli seuraväen merkitystä. Viimekädessähän uskonnollinen liike muodostuu aina ihmisistä ja heidän jakamastaan spiritualiteetista. Voidaan siis esimerkiksi Haavion kohdalla kysyä, päivittikö hän Siionin virret vastaamaan jo tapahtunutta hengellistä ilmastonmuutosta vai oliko muutos seurausta hänen toimitustyöstään?

Lähtemättä sen syvemmin mihinkään munavaikana-leikkiin totean vain, että todennäköisesti molemmilla seikoilla on ollut vaikutusta. Haavion virret otettiin joka tapauksessa vastaan verrattain suopeasti. Körttimummosto oli siis jo kasvanut ulos Malmivaaran muotoilemasta uskonkielestä - tai vaihtoehtoisesti hyvin lojaalia liikkeen johdon ajattelulle!

Korjatkaa ihmeessä, missä menen metsään.

[Olli V]

Tässä ei ole nyt mitään henkilökohtaista, mutta että pidän teologiaa perverssinä asiana! Ihmisiltä pitäisi lailla kieltää oppien esittäminen, ylipäänsä kaikki toiminta, tästä mitään tule...

Pahoittelut siis aivan liian voimakkaasta ilmaisusta alkuperäisessä viestissä!

Älä suotta pahoittele! Mielestäni onnistuit ilmaisemaan jotakin todella keskeistä teologian ja uskon suhteesta. Teologiahan tieteenä yrittää räpistellä jonkun tiedon perään. Kielessämme tuo sana 'tieto' on kuitenkin samaa juurta sanan 'tie' kanssa. Tämä lienee perua keräilijä-pyytäjä -ajoilta: tietoa oli esimerkiksi taito kulkea oikea tie hyvälle marjametsälle. Kristinuskon totuudet ovat saman kaltaisia; niitä on seurattava. Usein teologit  pyllähtävät turpeeseen piirtelemään kolmioita taivaalle, kun pitäisi päin vastoin tehdä jotakin. Tämä on hyvä tiedostaa, mutta mielestäni sen ei tarvitse merkitä teologisen pohdiskelun kuolemaa.

[llwyd]

Älä suotta pahoittele! Mielestäni onnistuit ilmaisemaan jotakin todella keskeistä teologian ja uskon suhteesta. Teologiahan tieteenä yrittää räpistellä jonkun tiedon perään. Kielessämme tuo sana 'tieto' on kuitenkin samaa juurta sanan 'tie' kanssa. Tämä lienee perua keräilijä-pyytäjä -ajoilta: tietoa oli esimerkiksi taito kulkea oikea tie hyvälle marjametsälle. Kristinuskon totuudet ovat saman kaltaisia; niitä on seurattava. Usein teologit  pyllähtävät turpeeseen piirtelemään kolmioita taivaalle, kun pitäisi päin vastoin tehdä jotakin. Tämä on hyvä tiedostaa, mutta mielestäni sen ei tarvitse merkitä teologisen pohdiskelun kuolemaa.

Eipä tokikaan! Tietysti on äärimmäisen paljon olennaista pohdiskelua ja loogista analyysia, jota tarvitaan minkä tahansa opin muotoilemiseksi. Tälläkin palstalla on esitetty hämmästyttävän terävää ymmärrystä, joka menee esimerkiksi minulta täysin yli. Mutta kun ajattelee jumalallista ilmoitusta, rajattomuuden käsittämättömyyttä, hallitsemattomuutta ja ihmisen ymmärryksen mitätöntä pienuutta niin välillä teologinen hallittu kiistely tuntuu jotenkin suhteettomalta. Rakennetaan kompleksisia oppirakennelmia asioista, joille meillä on hädintuskin edes sanoja kuvaamaan niiden ymmärtämättömyyttämme. Eli miten parhaiten lähestyä valtavaa, ääretöntä toiseutta? Aristotelinen logiikka ei tulisi minulle ensimmäiseksi mieleen...

[juhani]

Minä olen yrittänyt olla niskaslainen, mutta myös piiloherrnhutilainen. Harmi. Olen ristiriitainen. :wink:

[Pena]

Miksi pitäisi olla joku -lainen? Nykyaikana on joku vimma määritellä itsensä tai muut johonkin porukkaan kuuluvaksi. Mattiesko Hytönen on alan johtava kriitikko: "Sejase väittää olevansa kaappihumanisti, mutta toissa torstaina se esiintyi televisiossa baskeri vinossa eikä aidot kaappihumanistit ikinä..." Mitä välii?

[juhani]

me kaikki ihmiset olemme lokeroituvia, mutta kaikkitietävä, kaikkivaltias ja kaikentekevä Jumala on lokeroimaton.

[Pena]

On sanottu mielestäni viisaasti, että olemme yhtenäiskulttuurin muuttuessa moniarvoiseksi joutuneet arvojen miinakenttään. Koskaan ei tiedä, minkä lokeron arvoja loukkaa. Suvaitsevaisuuden sijaan tulikin varovaisuus. Tai sitten valillä pamahtaa. Siksi olisikin hienoa, että me kristityt edes yrittäisimme raivata keskinäisiä miinojamme. Paavalilaisuuden, apolloslaisuuden, luterilaisuuden, ruotsalaislaisuuden ja niin edelleen sijaan olkaamme yhdessä jeesuslaisia!

[eeva-kaisa]

Karkealla mallilla kehityksen voisi nähdä siis näin:

1. Paavo & co: pietismi + kulttuurikielteisyys  (mystispietistinen)
2. Malmivaara: pietismi + kulttuurimyönteisyys (nationalistispietistinen)
3. Haavio: yleiskirkollisuus + kulttuurimyönteisyys  (körttihumanismi)

Minä näkisin ilmassa jotain uutta tuon Haavion vaikutuksen jälkeen. Yhteiskuntakriittisyys ja -aktiivisuus on nykyherännäisyydessä vahvempaa kuin yleiskirkollisuudessa keskimäärin. Uskon, että se johtuu osittain kulttuurimyönteisyydestä ja epäeksklusiivisesta uskontulkinnasta: ollaan rohkeasti ja osallistuen mukana maailmassa ja siksi otetaan itselle oikeus kritisoida sitä rakentavasti, sisältä päin. Yleiskirkollisuudessa (en tarkoita kirkkojakaupunki-henkistä siistiä hovikelpoisuutta) törmää aika usein "pois maailmasta" -asenteeseen, jossa lähimmäisten ongelmat muuttuvat tietyssä pisteessä ei-mun-asioiksi.

Esimerkki. Opiskelun loppuvaiheessa istuskelin oluella jonkun viikonloppusession iltana toisten kirkon virkaan opiskelevien kanssa. Tulimme monista herätysliikkeistä ja ennakkoluuloni saivat kyytiä siltä osin, etteivät toisten arvot olleetkaan niin tiukkoja kuin olin kuvitellut. Siideri maistui ja avopuolisosta puhuttiin ääneen, kuultiinpa kritiikkiä kirkon tiukkapipoisuudestakin. Kuitenkin loppuillasta, kun puhuttiin seksistä (kuten loppuillasta usein puhutaan) monelle tuli tarve rajata kirkkoa ja uskoa niihin asioihin ja ilmiöihin, jotka koskevat "meitä" ja niihin, jotka eivät koske. Kuten nk. seksuaalivähemmistöjen asiat. Yritin siinä puhua kaikkien luotujen Jumalan lapseudesta ja Kristuksesta, joka on läsnä jokaisessa lähimmäisessä, mutta vastaus oli "johonkinhan se raja pitää vetää". Esitin ajatuksen, että Kristus opettaa meille kristittynä elämistä juuri niiden kautta, joita halveksimme ja vierastamme ja vertasin homoja kertomukseen laupiaasta samarialaisesta. Tämä oli kuulemma rienaavaa.

Tällaiseen en ole körttiläisyydessä törmännyt, koska jakoa ulkopuolisiin ja sisäpuolisiin ei aatteen tasolla ole - käytännössä monet sinänsä körttihenkiset vierastavat sisäpiirikieltämme ja vaikeasti lähestyttäviä virsiämme. Koen, että körttiläiset ovat niin vaivattuja senkin vuoksi, että meidän on vaikea sivuuttaa maailman suruja "toisten asioina", vaan kannamme niistä osallistuvaa, sisäistä huolta. Ehkä se johtuu pelastusepävarmuudesta: kun Jumalan valtakunta on vain toivon varassa, ei useinkaan uskon - joskus vain ikävöinnin kohde - tunnistamme toisissa itsemme samanlaisina, kadotuksen alaisina Jumalan lapsina.

Mikähän nimi sille löytyisi?

Kulttuurimyönteisyys + yhteiskunta-aktiivisuus + mystiikka = ?

p.s. Hauskaa, että löysit foorumille, Olli.

[Olli V]

Tällaiseen en ole körttiläisyydessä törmännyt, koska jakoa ulkopuolisiin ja sisäpuolisiin ei aatteen tasolla ole - käytännössä monet sinänsä körttihenkiset vierastavat sisäpiirikieltämme ja vaikeasti lähestyttäviä virsiämme. Koen, että körttiläiset ovat niin vaivattuja senkin vuoksi, että meidän on vaikea sivuuttaa maailman suruja "toisten asioina", vaan kannamme niistä osallistuvaa, sisäistä huolta. Ehkä se johtuu pelastusepävarmuudesta: kun Jumalan valtakunta on vain toivon varassa, ei useinkaan uskon - joskus vain ikävöinnin kohde - tunnistamme toisissa itsemme samanlaisina, kadotuksen alaisina Jumalan lapsina.

Mikähän nimi sille löytyisi?

Kulttuurimyönteisyys + yhteiskunta-aktiivisuus + mystiikka = ?

p.s. Hauskaa, että löysit foorumille, Olli.

Hauska paikkahan tämä oli löytää!

Mutta jatketaanpas Keksi ismille nimi -peliä:

Tavallaan taisin tunnistaa ilmiön, jota hahmottelit. Lähihistorian arviointi on kuitenkin sen verran hankalaa, että en puhuisi vielä mistään suuresta käänteestä. Ehkä sitten kun käsissämme on Löytyn & co -Siionit, on aika arvioida mikä oli rätingin tulos. Toisaalta tässä yhteydessä kuuluu vikistä perusvärssyt nopeasti muuttuvasta ja moniarvoistuvasta yhteiskunnasta, jonka huominen uhkaa aina kuolla ja Hare Krishnat vallata puukirkkomme. Eli siis hankalaa on nähdä lähelle!

Kuitenkin jotakin on ehkä tapahtunut. Lukiossa kuuntelin melkoisella hartaudella vanhoja taistolaislauluja, koska ne aidosti koskettivat tiettyä sosiaalieettisen joukkotoiminnan kaipuutani. (Sitten ne viisut taisivatkin tulla muotiin ja homma lopahti.) Samaan hengenvetoon saatoin ahmia Siionin virsiä, koska koin niissä jotain samaa. Ajattelin, että jos olisin elänyt 60-70 -luvuilla nuoruuttani, olisin ollut taatusti joku villapaitakommari. Myöhemmin hoksasin, että hartaasti ihailemassani Kekkoslovakiassa körtit elivät vielä poliittisesti - rumasti sanottuna, älkää pahastuko - kansalaissodan juoksuhaudoissa. En tiedä oliko silloin yhtään taistolaiskörttiä, mutta hieman absurdilta se ajatus tuntuu. Nykyäänhän me akateemisten perheiden körttivesat taidamme olla jo jonniin verran kallellaan noihin punavihervärisokeisiin puolueisiin. Ehkä jotain tällaista moniarvoistumista on tapahtunut, mutta en tiedä millä tasolla se lyö leimaa koko liikkeelle.

Toisaalta Eeva-Kaisan kuvaamaa solidaarisuutta ja lähimmäisen murehtimista on mielestäni ollut kyllä körttiläisyydessä jokseenkin aina. Esimerkistä käy pohjalainen kökkähenki ja lähetyskolehtiaktiivisuus. Maailmanlopun odotuskaan ei ole mikään uusi asia (HSHL: "Näinä viimeisinä lopunaikoina"), tosin se on saanut konkreettista rationaalista evidenssiä, jonka myötä nykyisen elämänmuotomme säilymisen uskominen on mielestäni älyllisesti epärehellistä. Pietismin hiipumisena voidaan tosiaan pitää tuota, ettei tehdä enää rajaa suruttomiin. Paavohan esimerkiksi kehotti saarnaamaan suruttomille kääntymystä. Ei varmasti herättäjännaistakaan houkuta jalkapartiointi...

Mystiikasta en enää liikkeemme yhteydessä puhuisi, koska termiin liittyy mm. ratkaisevalla tavalla erilainen historiallinen ihmiskuva (sielun pohjalta kontemplaatiossa löytyvällä jumalayhteydellä oli mm. episteemistä merkitystä!).

Työversioksi ehdotankin seuraavaa:

1. Paavo & co: pietismi + kulttuurikielteisyys (mystispietistinen)
2. Malmivaara: pietismi + kulttuurimyönteisyys (nationalistispietistinen)
3. Haavio: yleiskirkollisuus + kulttuurimyönteisyys (körttihumanismi)
4. Nykykörttinuoriso: matalakirkollisuus + alakulttuurimyönteisyys +  (slaavilais-melankolis-pessismistinen körttikommunismi-individualismi?)

[llwyd]

Yksi sinulta puuttuu ja sen mukana kaikki: pietismin pelastusapparaatin muodollinen hallinta... Minusta jako uskovan kansan ja epäuskoisen maailman välillä ei automaattisesti johda mystisyyteen. Monissa liikkeissähän se on lähinnä johtanut rautaisen modernin identiteetin omaksumiseen, kontrolliin ja omistukseen pyrkimiseen. Jos Paavo tähän pyrki niin ei ehkä vain tajunnut mistä puhui, ukko-paha, puhumattakaan muista joka suuntaan huitovista aikalaisistaan. Mutta näin en usko: ehkä henki on muualla kuin kirjaimet. Nyky-herännäisyyden luopuminen vallasta, epätietoisuus, epävarmuus, hiljaisuus Jumalan edessä - siinä minusta puhuu mystiikan ja Paavon henki, paljon paremmin jos kivittäisimme homoja ja suruttomia turuilla ja raiteilla ja saarnaisimme lakia ja pelastusta meidän liikkeemme kautta: monopolia Jumalaan. Mitä sitten siinä kirjaimessa ja omassa viisaudessamme lukeekaan. Taas, jos Paavo ja kumppanit näin suljetusti ajattelivat, niin olivat harhateillä. Mutta niin en usko: ydin säilyi terveenä - tai ydin pelastettiin terveeksi. Haaviolla on ehkä sen kanssa tekemistä: "Suo Jeesus hellä mieli" - hyvin poikkeuksellista, mystistä rukoilua - yleensähän ollaan pyydetty kiivasta mieltä, voimaa lyönteihin. Omituisten retkien kautta tähän ollaan tultu, pysähdytty ja hiljennytty: ei pidä unohtaa että 60-lukulaisuutta edelsi 30-lukulaisuus. Vanhempi Kares oli IKL:n johtajia ja etenkin Etelä-Pohjanmaan heränneet olivat aktiivisia Lapuan liikkeessä. Kiivasta mieltä löytyi, lyöntejä.

[Pena]

Olliveen kohdasta neljä nousee -ismin nimeksi mieleni syövereistä (kirjoituksessakin vilahtanut) kekkoslovakialaisuus. Eikös siinä sanassa ole slaavilaisuutta ja yhteiskunnallisuutta ja muuta paradoksaalisuutta juuri sopivan ahdistuneesti sekaisin?

[llwyd]

Olliveen kohdasta neljä nousee -ismin nimeksi mieleni syövereistä (kirjoituksessakin vilahtanut) kekkoslovakialaisuus. Eikös siinä sanassa ole slaavilaisuutta ja yhteiskunnallisuutta ja muuta paradoksaalisuutta juuri sopivan ahdistuneesti sekaisin?

Körtti-anarkismi? Körttismi? Ymmälläismi? Siioninvirsismi? Tässähän voisi julistaa nimikilpailun!