Liisa Ja tuo edellinen viestisi. Huhheijakkaan kun meni ensilukemalta kovaa ohi ja yli. Täytyypä koittaa pureskella, mielenkiintoista purtavaa on.
- Kirjotin sen kertaa 6, oli lisäksi ukkonen, akku alkoi tyhjetä, en uskaltanu pitää konetta verkossa. Jos siitä
saa selvää niin hatunnosto. Osasyy on tietty sekin että kuukauden lomalla saa vuorokausirytmin joks nurin perin ja ensimmäinen työpäivä on vähän sitä sun tätä....sitä alkaa herätä puolenyön tuntumissa...'
Siinä jorinassa pistäydytään, kuten eräs miunulle tärkeä rippi-isä ja hengellinen opastaja (siksi täällä on joskus jotain på svenska) vähän kuin välimatkaa ottamassa siellä Pietarin portilla (Sanningen kan vara lekfull!). "Katriina täällä taas soittelee.... aina se jaksaa selvistä asioista tehdä mutkikkaita.... tiimi hei, sanokaa äkkiä mitä sille nyt vastataan, sen akku on kuulemma loppumassa....." ...joskus jonakin vaikean tuntuisena hetkenä mietin mitä tuolla Yläkerrassa vaikka nyt Pietarin tiimi (tottahan hän niin moderni on) minusta keskustelisi..... kuinkahan paljon he repisivät hiuksiaan (taasko se soittaa? Ja arvaanko että teemana oli...) ja moniko läimäyttelisi kulloistakin puhujaa selkään: "Hyvä! Sä osaat kuule puhejudoa!"
Siinä Katriina miettii itseään, sitten itseään tässä lääkärin ammatissa
ja sen jälkeen sitä mitä niin monesti: Mitäs se merkitsikään se luopumiseen suostuminen....ja tämä vähän kuin uusi tilanne jossa etsitään vähiten huonoa vaihtoehtoa..... kaikkien kannalta. Tarvetta on - ja jollain tapaa kauheaa ajatella kuoleman hetkeä sellaisena, jona kysyy itseltään: Kuule - olinko aina loppuun saakka rehellinen sen työni ja sairauteni kanssa? Kysymys on näköjään minun eteeni lykätty..., ja erinäisiä kertoja olen vastannut väärin, jopa tietoisesti (mutta tietty aina perustellen!). Ymmärrän hyvin usein kohdatun ilmiön: Sairas epäilee itseään aina jotenkin syypääksi sairauteensa.... taisin mainta että ortodoksinen kirkko opettaakin siten. Tuossa minua on autettu, enkä sillä itseäni vaivaa ja yritän potilaitakin auttaa selkeyteen. Muttta tämä on jo toinen kysymys: Entäs nyt. Sinua tarvitaan...ethän vain jää pois sellaisesta syystä, joka ei kestä valoa?
Tai menetkö työhön pettäen itseäsi? OK, turhaudut, mutta eivät ne toiset ole sitä varten koolla!
Joskus pelottaa, usein kyllä lohduttaa ajatus Jumalasta, joka tietää itseänikin paremmin, milloin minulla on mitäkin juonimista meneillään - peräti sellaista joka ei ylitä tietoisuuden kytnnystä. Ja silti. Lopulta tässä ei auta mikään muu, kuin niin syvä rehellisyys mihin yllän ---muuten olen itse lopulta niin ymmälläni että kärsin siitä pahemmin kuin mistään oireesta milloinkaan.
Eräs ortodoksi-isä sanoi kerran minulle: Sairaus on ankara opettaja. En ollut koskaan ajatellut tuosta näkökulmasta.
Tämä tämä opettaja herättää minun kysymykseni, niin rististä kuin sen ottamisesta, aika pedantista "väärästä" ja "oikeasta". Jonkin ajatuksen jonka veisin mielelläni vaikka vähän profaanimman mallisena tiimilleni: Te tulette tuntemaan totuuden...ja totuus on tekevä teidät vapaiksi. Realiteetti on jokaiselle vaikea....eräs totuus taitaa olla se, että moinen työyhteisön ilmapiiri on siitä syystä vähintään ummehtunut, että totuudessa on vaikeaa pysyä..... on vaikea sanoa ettei tiedä - kun pitäisi - - että on juuri se henkilö jolla se muistio oli viimeksi ja se nyt vain on kateissa - ja mikä ikävintä, on niin hauskaa kertoa työtovereista juttuja, jotka saattavat hipoa totuutta, mutta eivät sitä edusta --- sen sijaan kyllä asioita joita kukaan ei haluaisi itsestään levitettävän. Mutta millainen työyhteisö mahdollistaa tuon tason avoimuuden? Sellainen kai, jossa sanottaisiin: No, hyvä kun selvisi/oikein, jätetään tämä ikävä asia/etsitään yhdessä tai hei, printataan uusi.... Anteeksiantava yhteisö.
Ja tietenkin se kaikki saa pureskelemaan sormenpäätä: Minulla on ollut ankara ja vaativa ---samalla lempeä ja lohduttava opettaja, ja kauan. Ei hän juuri tästä oppilaastaan kunniaa taida saada.
Huh, miten subjektiivinen vuodatus --- mutta tietäisitpä, kuinka syvästi olen itse ikävöinyt foorumia, jolla puhutaan samoista asioista! Otan jo iisisti; jos joku kyllästyy minuun niin hypätköön yli - itse saan ajateltavaa toisilta. Toisinaan kyllä mietin että mahtaa niitä olla muitakin ankaria opettajia, ja samaa läksyä taitaa tavailla yksi sun toinen...on vain helpompaa kuvata esimerkin avullla eikä toisesta henkilöstä viitsi kirjoittaa. On vähän mennyt luuytimeen ettei saiskaan...
Elämä on merkillistä.... on aikoja, joina on kuin käteen ojennettaisi lahjapaketti toisensa jälkeen. HITAS-asunto.... tolerantti esimies....(no sellaisia on ollut kyllä)...teologian nettikurssi....ja tämä sivusto.