Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: EkiElmeri - 11.06.07 - klo:12:11
-
Hei, lähimmäiset. Olen jo pitkään kaivannut Jumalaa elämääni ja haluaisin neuvoja, miten saisin hänet oikeasti sydämeeni. Olen ymmärtänyt, että jo tämä kaipaus on Pyhän Hengen työtä minussa. Tilanne on pysynyt samana jo monta vuotta ja se tuntuu minusta riittämättömältä. Miten minusta tulisi uskovainen, niin että Jumalan vaikutus oikeasti näkyisi arvoissani, teoissani, arjessani? Tiedän, että yksi ohje on varmasti mennä seurakuntayhteyteen mukaan, mutta jostain syystä en ole saanut aikaiseksi. Ehkä keskusteluyhteys teidän kanssa voisi auttaa, sitä ehkä olen täältä etsimässä.
-
Meilla korttilaisilla ei ole suurta tarvetta erotella kuka on uskova ja kuka ei. Se on kunkin henkilokohtainen asia. Vallankin ulkokultainen "mina olen parempi uskova kuin sina" ajattelu saa allekirjoittaneen karvat nousemaan pystyyn. Jos ei kyse ole sellaisesta, miksi ketju on taalla "yleisella puolella"(miksei seuratuvassa), jos saa kysya?
Simppelisti voisi sanoa, etta veisaa virsia ja siionin virsia ja lue ehka raamattua. Karsi ylimaarainen pois. Seurakunnissa harrastettava "sosiaalinen hengellisyys" ei tosiaan oo kaikkia varten, mut esim. luonnossa (yksin) liikkuessa voi kokea Jumalan laheisyyden vahvanakin.
-
Itsellekin ehkä tärkeintä on se yksityinen kokeminen. Olen lueskellut kaikenlaisia elämänkertoja eri kirkkojen edustajista, että miten ihmiset ovat itse kokeneet ja siitä saa samalla paljon itsekin. Kuitenkin väliin tarvitsee aina seurakunnan yhteisiä tilaisuuksia. Itseäni joskus tympii lähteä jumalanpalveluksiin ja nytkin on kuukausi aikaa edellisestä kirkossa. Radiosta kuuntelen puolella korvalla useampi se viikko. Itselleni auttaa, kun silloin tällöin vain pakolla pitää semmoisia jumalanpalveluskuureja, niin silloin siitä saa jotakin itselleen. Itsellenikin väliin tuntuu ihan turhauttavalta käydä kirkossa, mutta sitten kun enemmän "harrastaa" kristillisyyttä, niin muistaa taas, minkä takia teki niin.
-
Hei, lähimmäiset. Olen jo pitkään kaivannut Jumalaa elämääni ja haluaisin neuvoja, miten saisin hänet oikeasti sydämeeni. Olen ymmärtänyt, että jo tämä kaipaus on Pyhän Hengen työtä minussa. Tilanne on pysynyt samana jo monta vuotta ja se tuntuu minusta riittämättömältä. Miten minusta tulisi uskovainen, niin että Jumalan vaikutus oikeasti näkyisi arvoissani, teoissani, arjessani? Tiedän, että yksi ohje on varmasti mennä seurakuntayhteyteen mukaan, mutta jostain syystä en ole saanut aikaiseksi. Ehkä keskusteluyhteys teidän kanssa voisi auttaa, sitä ehkä olen täältä etsimässä.
Nuo ajatukset voisivat periaatteessa olla omiani. Aiemmin tunsin ahdistusta samasta syystä - ja tunnen toisinaan vieläkin. Körttiläisyydestä olen kuitenkin oppinut sen, että uskon varmuus ja "täydelliseksi" tuleminen ei ehkä sittenkään ole välttämätöntä. Jos se, mitä minulle on opetettu, pitää paikkansa, niin pelkkä yrittäminenkin riittää. On vain yritettävä sietää jatkuvaa epävarmuutta ja toivottava, että asiat joskus selviävät.
-
Hanna, halusit kysyä, miksi kirjoitin väärään paikkaan. Tämä sivusto ei ole minulle kovin tuttu, eikä nettikirjoittelu yleensäkään. Pahoittelut erehdyksestäni. Ulkokultaisuudesta ei ole kyse, mutta ehkä en lähde selittelemään tilannettani enempää. Kiitoksia kaikille hyvistä kommenteista, jo niiden lukeminen tuntuu auttavan.
-
Voisiko Progressor vielä jatkaa ja jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan?
-
No, voisihan tuota yrittää vähän avautua.
Olen kasvanut perusluterilaisessa, ehkä hieman keskimääräistä hartaammassa perheessä. En ole kuitenkaan ikinä varsinaisesti "tullut uskoon"; toisin sanoen en ole ikinä saanut minkäänlaista merkkiä tai syvää varmuutta siitä, että mitään Jumalaa yleensä on olemassa. Toisaalta en ole myöskään havainnut, että Jumalaa ei olisi. Melkoista pimeässä harhailua tämä siis on, ja turhauttavaa sellaista. Mieluummin sitä olisi varma, olipa totuus sitten mikä hyvänsä.
Jokin minua silti viehättää kristinuskossa niin paljon, etten halua vielä heittäytyä puhtaaksi agnostikoksi. Tutustuin herännäisyyteen viime vuonna, kun etsiskelin tietoa kirkon opiskelijajärjestöistä siinä toivossa, että löytäisin itselleni jotain sopivaa. Ja löysin. Seurakuntatoiminta on aikaisemmin jäänyt minulle hieman vieraaksi, koska minusta on aina tuntunut, että kaikki muut ovat uskossaan niin vahvoja, etten sovi joukkoon epäilyksineni. Herännäisyydessä sen sijaan epävarmuus hyväksytään mukisematta. Minulle oli aika suuri helpotus, kun tajusin, että on muitakin, jotka ajattelevat minun tavallani. Kollektiivisessa heikkoudessa on piilevää voimaa.
Näkisin oman tilanteeni jokseenkin näin: En edelleenkään tiedä, onko Jumalaa vai ei, mutta elän niin kuin olisi, koska se ainakin tällä hetkellä tuntuu minusta luontevalta. En pysty löytämään itsestäni voimavaroja uskon synnyttämiseen, joten ainoa vaihtoehtoni on vain toivoa, että Jumala joskus näyttää itsensä minulle. Uskon puute on tietenkin syntiä, mutta jos Raamatun sana pitää paikkansa, niin voin turvautua armoon. Ja siinä se.
-
En pysty löytämään itsestäni voimavaroja uskon synnyttämiseen, joten ainoa vaihtoehtoni on vain toivoa, että Jumala joskus näyttää itsensä minulle.
Tässä tilanteessa olemme kaikki. Kukaan ei pysty väkisin uskomaan.
Lainaan Paavo Ruotsalaista:
"--- niin pian kuin sinä tunnet omassa tunnossas, joko suuremmassa eli vähemmässä mitassa, että en minä tule onnelliseksi tässä tilassa, niin tiedä se, että tämä on Jumalan kutsuminen; niin antaa sinä kutsumiselle kunnia. Vaan millä tavalla sinä taidat antaa kunnian, jos olet hengellisesti kuollut? Tässä seuraa lyhykäinen neuvo: aseta Jumalan kaikkinäkeväiyys ymmärrykses silmäin eteen; sinä et tunne Häntä, vaan Hän tuntee sinut; ja jos et taida rukoilla, niin kuin Sana vaatiin, niin ikävöitse, että Herra katsois armossa sinun puolees. Älä tässä huikentele sinne ja tänne, jos et mitään vastausta saa, vaan pitkitä niinkauvan Herran edesä ikävöimistä, kuins saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen Auttajakseni, vaikka olisin kuinka suuri syntinen."
(P. R: Kirjeitä, s. 89.Kirjapaja, 2005)
Hieman asiaa laajentaen: suosittelen Pentti Simojoen uutta Paavo Ruotsalaisen uskonkäsitystä esittelevää kirjaa "Ensimmäiset ja viimeiset kiusaukset". Simojoki kääntää Ukko-Paavon kirjeiden hieman hankaloita ilmaisuja (mm. edelläolevan) uskonelämän peruskysymyksiä ja kehittymistä havainnollistavalle nykykielelle. Kirja on vankkaa kirkkohistoriaa, mutta toimii yllättäen myös hartauskirjana.
Mt
-
Oon lukenu Jaakko Sahimaan, RistinVoiton kustantamaa kiriaa Koljonvirran körttisoturi, jonka naapurin helluntailaasperhe antoi konferenssiterveesenä Hämeenlinnasta vuanna 1975.
Siinä Paavokin neuvoi taivastiälle Kusti Niskasta: Joka päivä on kilvoittelijan elettävä niin kuin alkaisi kaiken alusta. Itse ei saa koskaan tuntea ehtineensä pitkälle Herran tuntemisessa. Sitä vastoin on alati ikävöitävä ja sairastettava Kristuksen jalkojen juuressa, siihen asti kunnes armon paiste sisimmän ylhäältä valaisee. Jos huomaat jonkun ajavan siipiratsulla taivaaseen, niin anna mennä - mitä tuata kadehtimaan. Kävellään me, jos ei muuten, niin kipeillä jaloilla Kristuksen perässä. Tutkitaan tarkasti ja joka päivä pitääkö Hän kädestä kiinni. Jos pitää, niin vaikka maailma tuomitsisi syvimpään hornaan, sinne on hyvä mennä Kristuksen kanssa. Ei sielläkään palella eikä polta, jos Kristus tulee myötä ja pitää kädestä kiinni.
Notta eihän meistä kenestäkään oo mihinkään, vaan tarvittemma aina sitä taluttajaa ja kärestä kiinni pitäjää lapsuuresta vanahuutehen.
-
Itselläni ei ole niinkään epävarmuutta Jumalan olemassaolosta, toki sitäkin aina välillä. Varsinainen ongelmani on tuntunut olevan se, että monivuotisesta kaipauksestani huolimatta en ole mielestäni lähentynyt uskonelämää ja Taivaan Isää oikeastaan yhtään. Tunnen kyllä tuon ajatuksen kärsivällisestä odottamisesta, siksi taidan täällä sivullakin olla. Tuttu on myöskin ohje, että antaa Pyhän Hengen tehdä tehtävänsä, omin ponnistuksin et uskoon pääse. Tai tuo pääse on väärä sana, en tavoittele tässä mitään määrättyä lopputulosta, että nyt tällä kellonlyömällä tulin uskoon.
En ole tottunut kirjoittamaan näistä asioista, huomaatte varmaan. Mutta teidän kommenteistanne on hyötyä.
-
Mitä pidät uskonelämänä ja mitä tarvitsisit konkreettisesti elämääsi, jotta tuntisit olevasi Taivaan Isän lähellä? En nyt ehkä osaa muotoilla tätä oikein, mutta oletko varma, ettei kaikki se mitä toivot ole jo täällä?
-
Hyvä pointti, ehkä kaikki onkin jo täällä. Mitä kaipaisin konkreettisesti? Sitä, että usko ja Jeesuksen vaalimat hyveet tuntuisivat sisimmässäni joka päivä, ohjaisivat toimintaani ja valintojani, olisivat arvoni. Nyt minulla on vain toive, että olisinpa em. mainitun kaltainen. En tunne itseäni arvokkaaksi itselleni ja lähimmäisilleni tällaisena.
-
Progressorin jutut kuulosti jotenkin tosi hyviltä. Varsinkin tuo kollektiivisesta heikkoudesta kantautuva vahvuus. Naulan kantaan! Itse olen herännäispiireissä kovasti arvostanut juurikin tunnetta siitä, että se oma heikkous oikeasti myönnetään ja yritetään hyväksyä. Että se oman vajavuuden ja syntisyyden myöntäminen ei ole vain sellaista sanahelinää, jolla kehystetään muiden tuomiota tai omalla uskonelämällä rehentelyä. Tyyliin: "Kaikkihan me ollaan syntisiä, mutta ei ne homot/avoliitossa elävät/muut, mitkä? parannusta tekemättä taida taivastielä olla. Mutta onhan minullakin kiusaukseni... (muka-vaatimaton äänensävy)".
Ehkä se on niin, että heikkoutensa myöntävä on sitten kuitenkin jollain tapaa vahvempi kuin ne, jotka tallaa heikkoutensa jalkoihinsa ja yrittää unohtaa sen sinne. Ainakin tuo kollektiivinen heikkous tuntuu rehellisyydessään kantavan.
Tiedä häntä, mitä ootta muut mieltä? Heikkouden teema on ollut kovasti omakohtainen viime aikoina. Siksikin tuntui hyvältä tätä asiaa taas pohtia.
Keskustelun aloittajalle vielä: jos kovin nohevaksi uskoneläjäksi ja Taivaan Isän lähestyjäksi pääset, taitaa tällainen körttiporukka kateissaan nikotella. Tai muuten vaan. Ei taida meistä alatien kulkijoista olla nousujohteisen uskonelämäkehityksen sparraajiksi. Toki saat seuraa huokailuun ja ihmettelyyn :) . Toivottavasti seura kelpaa.
-
Kristus opettaa meille paitsi hyvän tekemisen tärkeyttä lähimmäisen takia, myös elämän jättämistä Jumalan käsiin. Se on kamalan vaikea läksy ja sitä opetellessa menee koko elämä. Jumala ei tarvitse hyviä tekojamme, lähimmäinen tarvitsee. Mistä voima hyvän tekemiseen?
En tunne itseäni arvokkaaksi itselleni ja lähimmäisilleni tällaisena.
Tuo oli aika kuvaava kommentti, et ole yksin tunteesi kanssa. Sen kanssa kipuilee moni körttiläinen ja muu. Olet varmasti korvaamattoman arvokas lapsillesi ja puolisollesi, ystävillesi. Jumalalle olet takuulla äärettömän arvokas. Mutta miten sen voisi kokea todeksi, jos ei tunnu siltä? Luulen, että omilla teoilla, vaikka kuinka hyvillä, ei vakuuttuminen omasta arvokkuudesta synny. Silloin hyvän tekemiseen tulee vain suorituksen maku ja kaupanteon henki Jumalan kanssa. Vähän vaikea antaa mitään suoria neuvoja tuntemattomalle... koetan kuitenkin. Etsi vapautta, todellista rauhallista vapautta Kristuksessa, etsi sitä kärsivällisesti ja rohkeasti, äläkä tyydy kompromisseihin, älä suostu siihen, mitä muut sanovat, jos jokin ei kuulosta rehelliseltä. Vain vapaudessa kasvaa rakkautta ja rauhaa, jotka avaavat silmät lähimmäisen hädän näkemiseen ja antavat rohkeutta ja voimaa lähimmäisen palvelemiseen.
Itse arvostan tieteen, taiteen ja kulttuurin saavutuksia ihmisyyden ymmärtämiseksi, minulle ne ovat osa Jumalan luomakuntaa. Siksi kannattaisi miettiä paitsi uskonnon, myös vaikkapa psykologian valossa, mistä arvottomuuden tunne syntyy omalla kohdalla, ja mitkä ovat omia voimavaroja elämässä. Uskon ja psykologian pohdiskelu eivät sulje toisiaan pois vaan parhaimmillaan täydentävät toisiaan. Psykologisten lainalaisuuksien tunteminen voi avata silmiä Kristuksen tuntemiselle omassa elämässä. Ainakin minulle on avannut.
-
Poistun hetken päästä lomailemaan. Kiitos hyvistä lähtöseuroista, EkiElmeri ja muut ketjun osallistujat. Näissä eväissä riittää pureskelemista herättäjäjuhlille asti...
Mt
SV 97
-
"Usko", "armo" - merkitykset ovat monipolvisia... Minä en pysty vastaamaan ko. sanojen merkitykseen jos minä en tiedä mitä merkityksiä kysyjä kaipaa. :wink:
-
Joskus antaa oikean vastauksen, vaikka ei oikein ymmärräkään kysyjän mieltä. Niinkin voi käydä, että saa vastauksen ennen kuin ehtii kysyäkään. Eiköhän tällainen ole Hengen työtä. Siksi lienee hyvä puhua siitä, miten on itse Jumalan kokenut, vaikka kuulijan ajatuksia ei osaisi arvatakaan. Siitä voi olla lähimmäiselle apua (eikä kai paljon haittaa, jos menee toisinaan ihan ohi).
-
(eikä kai paljon haittaa, jos menee toisinaan ihan ohi).
Yritys hyvä kymmenen.
-
EkiElmeri, olet kyselijän paikalla. Kysymykseesi on tällä palstalla annettu jo hyviä vastauksia. Vanhat heränneet olivat sitä mieltä, että kyseliän paikka on hyvä paikka, sillä vastaukset tulevat varmasti aikanaan, joskus viiveellä.
Penalta oli mielestäni arvokas neuvo; "joskus saa vastauksen ennen kuin on ehtinyt kysyäkään, vaikka ei osaisikaan arvata kysyjän ajatusta."
Siionin virressä rohkaistaan neuvottomia kyselijöitä;" Kun me heikkoina Herralle huokaamme vaan, Pyhä Henkensä auttavi meitä.Uni meitä kun pyrkivi ahdistamaan,Meitä Herra ei nukkumaan heitä.Kun me uuvumme niin, Ettei rukouksiin eikä valvomahan ole voimaa, Hän on puolustaja, esirukoilija,Eikä heikkoja huonoja soimaa."
Vaarallista olisi ajatella olla jossakin vaiheessa valmis. Jos jollakin riittäisi rohkeus sanoa; Olen Kristuksen seuraaja, luulen, ettei hän ole lopuun asti ymmärtänyt, mihin hän näin sanoessaan on sitoutunut.
Körttiläisyyden usko on niin vaatimaton, että parhaimillaankin kilvoitus lienee kaukainen likiarvo Kristuksen jalan jäljistä. Se lienee heikkojen hapuilua, tähyten nousevaa aamuruskon kajastusta. Toivoa siitä, että "vaikken valoa näekään, sen tiedän loistavan."
-
Kollektiivisessa heikkoudessa on piilevää voimaa.
Aamen. :)
-
Kyllähän se on näin. [-o<
-
Kiitos Eki-Elmeri ja muut tästä sivustosta! :wink:
-
Poistun hetken päästä lomailemaan. Kiitos hyvistä lähtöseuroista, EkiElmeri ja muut ketjun osallistujat. Näissä eväissä riittää pureskelemista herättäjäjuhlille asti...
Mt
SV 97
Ja nämä olivat niin hyvät lähtöseurat että näistä riitti pureskelemista toisiinkin eli tämänkin kesän juhliin.
Tuli mieleen että aikoinaan (>10v sitten) kysyin eräältä ei-körttipapilta jotenkin näin:
Minä: "miksi tuntuu siltä ettei ole paljoa uskoa?" tms
NN melkein säikähti ja vastasi kunnon opetusmoodilla: "ei saa katsoa itseensä vaan Kristukseen, ei uskon määrä vaan sen kohde".
En muista lisäsikö hän vaan tuliko itselleni myöhemmin mieleen että vaikka jos uskoa olisi miten paljon mutta kohde väärä niin se ei auta. Ja matemaattistyyppisenä pystyn kuvittelemaan "uskon määrä ja uskon suunta" vektoreita :-)
Sinänsä olen täysin samaa mieltä tuon hyvän vastauksen kanssa mutta ehkä tilanteesta vain jäi jälkisivumakuna se ettei moisia saisi edes ajatella. Senkin vuoksi körttiläisyydessä esillä oleva keskeneräisyys tuntuu aina niin armolliselta. Toki voinut käydä niinkin että tosikkoko ollut tuolloinkin tosikko ja vain säikähtänyt ko papin tapaa reagoida.
-
Tykkään tästä SV 179:stä kuin hullu puurosta. Ekumeniaan on toinen jalka hurahtanut - rauhan sanalaisuudessa on lempivirsi tämä. [-o<