- Kysyn kn en tiedä... Kuin on. Joka herätysliikkeellä näyttävät olevan omat initiaatiomenonsa; körteillä niitä on (onko?) edustanut joskus muinoin kai jokin mitä "heräämiseksi" nimitetään, siitä liikkeelle nimikin, ja puvun ottaminen, josta paremmin tunnettu nimi. Jossakin puhutaan "uskoontulosta", no yksi lysti. Jokainen varmaan käsittää mitä etsin. Mikä on oikein ilmaus, tai kuinka nimittäisin oikein jonkinlaista kai sitten "etsimiseen heräämistä" täällä liikkuessani? Kun se tuntuu olevan krooninen tila... tai iskee tämän tästä... se, jokseenkin kai että "Sinun armosi on parempi kuin elämä..."
Käsitän mielestäni, mitä tarkoitetaan tuolla omavanhurskauden ja ylpeyden välttämisellä, joskaan en olisi siitä niin hirveän huolissani, Jumala erilaisten elämänkohtaloiden kautta pystyy kyllä korkeuksista pudottamaan ne, joiden mielen rakenne sen kestää --- ja varmaan armahtaa niitä, jotka eivät kestäisi sitä, että edes jollakin tontilla "pätevät..." Hän taitaa muistaa meidät tomuksi, jos se meiltä joskus pääsisi unohtumaan. Mutta totta ihmeessä on helpottavaa jos ja kun ei tarvitse esitellä armolahjojaan tai kaupita Hengen hedelmiä.
Samoin en pitäisi siitä, että minun "uskoontuloani" tentattaisiin, kun nyt on paljon muutakin, mistä en noin vain ala tuntemattomille tiliä tehdä. Mutta kuinka nimittää tässä porukassa oikein ja ketään tietenkään lokkaamati myös, tilannetta josta itsensä löytää tämän tästä: On vain kuin kysymässä, mistä minä löydän armollisen Jumalan, ja onko Hän minulle armollinen. Useimmat meistä on kastettu, ja useimmat taitavat osata vedota Jeesukseenkin. Mistä sitten tämä ikävä, ja kokemus, kuin tämä ei riittäisi? Puhutaan synnistä, siis paljosta, joka erottaa ihmisen Jumalasta, epäilen voinko kaikkea edes nähdä.
Kadehdin usein sen virren kirjoittajaa, joka sanoo: ...valoa vaikken näekään, sen TIEDÄN loistavan. Mistä hän sen tietää? Okoon tämä elämä muuten miten on, eihän muulla lopulta ole merkitystä.
