Katoaako käsitys omasta ihmisyydestä helpommin, kun sinnittelee kovassa työelämässä sen ehdoilla? Onko syrjäytyminen joillekin keino säilyttää oma ihmisarvonsa? Kumpi on alistumista, suostuminen kilpailuun vai sanoutuminen siitä irti?
En ymmärrä, mitä ihmisarvoista syrjäytymisessä on.
Tiedän kyllä, että esimerkiksi vihreissä on paljon sellaisia aktivisteja, jotka hylkäävät vaativan työelämän ja perustavan kestävän kehityksen periaatteille perustuvan kommuunin ymmärtääkseen, että siinä eläminen vaatii erittäin kovia työpanoksia.
Ja onhan meillä tapauksia, jossa ison yrityksen johtaja on saanut tarpeekseen ja ruvennut pienen tilan viljelijäksi tai sairaanhoitajaksi. Mutta tässähän on kysymys elämäntavan muuttamisesta omin resurssein.
Syrjäytyminen tarkoittanee sitä, ettei ole resursseja oman elämän pitimiksi, että on syrjäytynyt työelämästä eikä ole henkisiä tai fyysisiä voimavaroja palata työelämään.
Olen ollut työelämässä vuodesta 1968 lähtien. Osa-aikaisena opiskelun ohessa, kokopäivätyössä, määräaikaisisa projekteissa. En ole kokenut, että olisin suostunut kilpailuun.
Kun ihminen on syrjäytynyt, hänet voidaan kuntouttaa ja kouluttaa, mutta hänen pitää itsekin haluta pois syrjäytymisestä takaisin työelämään. Ja vaikka olisikin syrjäytynyt, voi pitää omaa elämäänsä arvossa.