Juho Malkamellä oli vähän ennen kuolemaansa kovia tuskia mm. siitä, että pelastuukohan hän vai ei.
Lopulta hän sitten sai kuitenkin pelastusvarmuuden.
Näin oli Paavo Ruotsalaisellakin.
Jäi mieleeni evankelisen liikkeen piirissä ollut Pietari Kurvinen, josta kerrottiin, että hän aivan kuin huomaamatta liukui ajasta ikuisuuteen. Minulle tuli kuva, että hänellä ei ollut mitään helvetin pelkoja kuollessaan.
Tämä seuraava pohdintani on puutteellista, asenteellistakin, enkä osaa ottaa huomioon monia seikkoja, joita pitäisi osata ottaa huomioon, koska asia on niin monisäikeinen ja sisältää monia minulle luotaamattomia syvyyksiä:
Evankelisessä liikkessa uskotaan - kuten körttiläistenkin keskuudessa - että ihminen on loppuun asti synnin turmelema ja Jeesus on tämän syntisyyden täysin sovittanut. Tässä sovituspuolessa on uskoissa körteissä ja evankelisissa kuitenkin jonkinlaisia eroja.
Körttipiireissä tämä sovitusasia on ilmeisesti ollut enemmän teorian asteella ja evankelisissa piireissä se on otettu enemmän todesta. Ehkäpä tämä on syy siihen, että körttiläinen ei voi olla varma tuosta pelastuspuolesta, kuin vain harvoin välähdyksenomaisesti.
Körttiläisyydessä ollaan jollain tavalla minä-keskeisiä: minä ja minun syntini ja ei osata ottaa aina riittävän todesta sitä, että Jumala on luotettava ja on sovittanut minun syntini.
Kun koko porukka on tässä asiassa minä-keskeinen, antaa se tulevillekin heränneille körttiläisille kuvan, että näin pitääkin olla.
Ja tietyllä tavalla pitääkin olla ja tietyllä tapaa ei pidä olla.
Evankelinen ajatusmalli tässä asiassa taasen ei ole samalla tavalla minä-keskeinen.