Jossain ohjelmassa kritisoitiin että suomalaisessa yhteiskunnassa kuolema ja vanhuus on suljettu pois, pantu piiloon ettei sitä tarvitsisi ajatella. Joissain kulttuureissa kuolema on enemmän läsnä, latinalaisessa amerikassa on kuolemaan liittyviä juhlia yms.
Nykyään on muotia olla nuori ja kaunis, menestyvä ja tehokas. Kuolema ja vanhuus ovat ikäviä asioita jotka uudelleenselitetään jokisikin mukavammaksi kuten että "ihminen on juuri niin vanha kuin ajattelee olevansa".
Olen eri mieltä. Olen vanhentunut joiltain osin olen vanha. Kyllä sen voi myöntää että vanhenee, -ei meidän tarvitse olla nuoria. Pirska sanoi hyvin että "lupa olla vanha". Kun elämää rehellisesti katselee niin siinä on merkkipaaluja joiden kohdalla ihminen havahtuu huomaamaan että vaikkei vielä olla vanhoja, ei enää olla nuoriakaan. Henkisesti ihminen vanhenee kaikkien luopumisten yhteydessä. Ensin luovutaan nuoruudesta, kovasta vauhdista ja nuoruuden voimasta, seuraavaksi luovutaan nuoruuden mahdollisuuksista, seuraavaksi lapsista yksi kerrallaan, lopuksi ollaa taas kahdestaan kuin aluksikin ja huomataan että jos eletty elämä laitetaan metrin mitalle janaksi ja verrataan yleiseen keski-ikään niin paljoa enää ei ole jäljellä.
Itse haluaisin oppia tyytymään tähän ja ajatella että vanhuus on ansaittua. (vaikken vielä vanha olekaan, -kuin korkeintaan joiltain osin)
