Kysymys Leenalle (ja muillekin)

[1944]

Punaisen tekstin kirjoittajalle. Kirjoitukseni katosi jonnekin pilveen, män vaikeeksi. Annetaan olla.

[Leena]

Ettei nyt kukaan kuvittele, että toi "mikä ei tapa, se vahvistaa" oli minun mielipide niin sanon ettei ollut vaan satmanin.

Joo, ainakin minulle oli selvää, että tarkensit edellistä. En olisi ymmärtänytkään sitä muutoin.

Penan kommenttiin, voi kun osaisi nyt löytää oikeat sanat: Ihmisen kasvu on sisäisistä syistä joka tapauksessa valmiiksi vaikeaa jokaiselle, aivan alusta alkaen. Vaikeuksia ei ole tarpeen järjestää. Niitä saadaan ilmaiseksi myös toveripiirissä. Jollakin käy niin hyvä mäihä, että sairastuu tai vammautuu.   Dosentti selittää "Vankilakirjeissä" olevansa äärettömän kiitollinen siitä että heille järjestettiin kotona "riittävästi vaikeuksia". Epäilemättä. Karl Bonhoefferin metodit olivat kuin luodut henkilöille, joiden oli vastaisuudessa kestettävä natsien kuulustelut. Mutta itkemään ja kapinoimaan hän oppi vasta loppumetreillä, ja oli hämmästynyt huojennuksesta jonka se toi: "ja minä pääsen oppimaan uutta".

Rolf Arnkil, arvostamani ajattelija, kirjoittaa: "Ihmisen ei tulisi koskaan tehdä sitä erehdystä että päästää lapsensa liian helpolla."
Mutta hän päätteli näin kärsiessään myelooman sietämättömiä kipuja. Hän kehitti juuri silloin  pojilleen ihan järjettömiä kasvatusmetodeja. 

Kipuun ei kuitenkaan totu, valitettavasti.  Ja on toivottavaa, ettei kenenkään tähtäimessä olisi kasvattaa tenaviaan totalitarismin vastarintaliikkeseen.

Niin paljon hyvää kuin meillä taas olikin, niin itkeä me emme saaneet. Se oli kuin loukkaus sodan kauhut kokeneille vanhemmille. "Ei ole sotaa eikä nälänhätää". Me emme myöskään osaa itkeä. Kuitenkin se on vain normaali ja terve reaktio fyysiseen ja psyykkiseen tuskaan, tarkoitettu sitä lievittämään. Minä en olisi istunut täällä jähmettyneenä yhteen kohtaan tuijottamassa kuutta vuorokautta,  jos olisin siihen kyennyt. Tarvittiin toinen henkilö, kiitos, Riitta, ennen kuin itkin, sitten itkinkin niin että Riitta pelkäsi jo minun vallan seonneen... eikö totta!  Itkettyäni - kuinkahan kauan -  nukuin kaksi vuorokautta korvatakseni kuusi jähmettyneenä valvottua yötä.  -Järjetöntä.

[Pena]

Viittasin Sannelin mainitsemiin curling-vanhempiin, jotka lakaisevat elämän jään puhtaaksi ja liukkaaksi lastensa tieltä. Yrittävät ainakin. Ei vastuksia pidä lapsille rakentaa, mutta ei niitä pidä koettaa siivota poiskaan.

[Riitta-mummi]

Ei Leena-kulta, en pelännyt sinun seonneen. Ehkä kuulit järkytykseni kun tajusin kuinka syvällä mentiin. Mutta itkun alettua sen helpottaessa oltiin jo nousussa pintaan.
Kuinka moni meistä huutaa yksin tuskaansa! Vaikka Leena olit turtuneena hoksasit kuitenkin soittaa. Toisen ihmisen ääni jo tuo lähelle, vaikka hän ei olisikaan ns. hyvä kuuntelija.
Pidähän nyt jo itsesi pinnalla, menneitä älä muistele. Kaikki ovat varmasti nyt ymmärtäneet missä ja miksi mentiin siihen mihin mentiin.

                                                                                                                                                 

                                                                                                                   

[myyrä]

Rolf Arnkil, arvostamani ajattelija

Mainitsemasi Rolf Arnkil oli käynyt meillä kotona joitakin kertoja yksin ja yhdessä vaimonsa olikohan Joanin kanssa ja ollut myös yötä. Nuorena aluemetsänhoitajana siis. Meillä oli myös hänen kirjojaan.

[Leena]

Mainitsemasi Rolf Arnkil oli käynyt meillä kotona joitakin kertoja yksin ja yhdessä vaimonsa olikohan Joanin kanssa ja ollut myös yötä. Nuorena aluemetsänhoitajana siis. Meillä oli myös hänen kirjojaan.

Oli Joan. Käypä kateekseni.  Minä puolestani kerran kohtasin psykologin, jonka ikä ja nimi arvioni mukaan sopisivat yhteen niistä pojista. Oli jonakin työnohjaajana, joka kävi hyvin harvoin, itse olin jonakin ihmeen tilapäissijaisena niin että kohtasin vain kerran.   Tuijotin sitä kaveriparkaa niin että vieläkin vähän nolottaa... kun mietin että mennäkö kysymään oliko Rolf Arnkil hänen isänsä.  Olisi sitä voinut miettiä tuijottamalla vaikka kenkiään.  Jätin menemättä, ajattelin että häneltä on taatusti kysytty sitä niin usein että on jokseenkin saanut tarpeekseen. 

Minulla on kanssa ne kaikki kirjat, vohkin kotoa... silloin vanhemmat vielä pystyivät pitämään kirjoja ja mutsi nurisi tämän tästä, että kuinka se tai tämä tai tuo kirja voi noin vain kadota... kirjat voi...