Odotan innolla talvea! Talvi on kiva, jos on paljon lunta. Pääse luistelemaan asemanpuistoon ja merenjäelle, kävelemään tai hiihtämään Seurasaareen jäätä pitkin. Puhumattakaan Lapin hiihtoreissuista.
Viime talvi oli ihana, kerta kaikkiaan. Oli ihmeellistä liikkua siinä sinisessä hämärässä... kotikuja oli kuin tunneli, kun puut oli kuurassa sen kattona. Jukra. Voiko se toistua... tahtoo... Leena tahtoo talven
Ja silti, kuinka odotinkaan kevättä ja terassin kuntoonpanoa ja ensimmäisiä krookuksia omista kukkasipuleista... sitä minä odotin... kanit oli syöneet melkein kaikki... sanoi naapuri kun ihmettelin katoa. Istuttelin salaa nurtsille kun niin tekee muutkin joilla nyt terassi on. Ja sitten! Kaikki ne kasvit! Lattian kunnostus!
Nyt se on u-pe-a. Kylmeni täsmälleen silloin kun menin Meikkuun, ja kaikki on vain vehreämpää vaikka odotin katoa... tuhoa... Orvokit kukkivat uudestaan ja syyshortensiat, amppelikello täyttää kesään nitkahtaneen ruusupavun paikan.
Mutta se hetki, kun koivut saavat kuin hunnun, kun vihreä on vasta aavistus, lupaus, urpuiset pajut (ja hirvee pärskinä ja yskiminen) no, ne on jo ohi, siihen haluaisi joskus pysäyttää ajan. Ensimmäiset kukat, ensimmäinen viherryksen lupaus, kuin unelma. Ja pääsee iskemään näppinsä multaan, kynnet halki lopulta. Vaikka olenkin meidän perheen kiistatta talvihulluin, lapinhulluin, hiihtohulluin, ja rakastan sitä, kun koko ruumis on lämmennyt ja vaativat laskut tulee itsestään, kun on liikkeissä varmuus ja hallinnan tunne taas vaikei olisi päässyt hiihtämään yhtään, ennen kuin lähtee kiilopäälle (ohoh onpahan aikaa siitä kun viimeksi) kevään muutamiin päiviin minä pysäyttäisin ajan. Niitä kaipaa koko vuoden. Silloin ei edes malta nukkua.
