Koska maailma on paha ja oma syntisyys vaivaa niin armossa ja uskossa pysyminen ei ole itsestään selvää.
Jo jonkin aikaa olen pohtinut ja joidenkin kaverieni kanssa yrittänyt ottaa asiaa puheeksi, että kuinka saisin itselleni oikean synnintunnon?
Minulla on kyllä jatkuva krooninen paha omatunto, tai ainakin tila, jonka tulkitsen hyvän omantunnon puuttumiseksi.
En tosin ole vakuuttunut, että kyseessä on omatunto, koska toisaalta koen itseni varsin hyväksi ihmiseksi, joka ei juurikaan ole syntinen.
Moni tosin väittää olevansa syntinen, vaan mahtavatkohan monet heistä kuitenkin olla samassa tilassa kanssani, että tuo syntisyys on lähinnä sellainen teoreettinen asia ja pohjimmiltaan hekin kuvittelevat olevansa varsin hyviä ihmisiä.
Miten siis pääsisin monessa suhteessa kuvitellusta synnintunnostani oikeaan ja aitoon sellaiseen?
Millainen on ihminen, joka oikeasti on syntinen?
Todelliset syntiset lienevät harvassa, en kovin montaa sellaista taida tunteakaan.
Ihminenhän on tietyllä tapaa ongelmakeskeinen: mitä suurempi ongelma, sitä enemmän se elämää hallitsee.
Todellinen syntinen askartelee luonnollisestikin kokoaikaisesti Kristuksen ja hänen sovituskuolemansa ja ylösnousemuksensa ympärillä, eikä paljosta muusta jaksa puhua.
Sellainen taas, jolla on leivän yltäkylläisyys ja huoleton lepo, puhelee leppeän rauhantäyteisesti ja levollisin mielin kaikesta muusta, esim. auton tuulettajanhihnoista, ulkomaanmatkoista, arkielämän pienistä askareista ja monista muista ihmiselämään kuuluvista hyvistä ja kauniista asioista.
Olen kyllästynyt autojen tuulettajanhihnoihin, mutta en ole kuitenkaan päässyt vielä sille syntisen ihmisen paikalle, kun tuo koroke, astinlauta on ikään kuin liimattuna jalkapohjiini kiinni.
Voisitko sinä kertoa minulle, miksi juuri minä olen syntinen ja paha ihminen, vähintäänkin Jumalan edessä ja miksei myös ihmisten edessäkin?
("Sinä" viittaa juuri sinuun, joka tätä luet)