Tuota Jeesuksen seuraamista kysytään silloin tällöin, ja itse kysyin sitä eräät vuosikymmenet. Kai siitä sitten tuli jokin: No, nyt ollaan taas umpikujassa. Tässä kai pitäisi pitää totuutta esillä, sillä en itse enää päästä ihmisiä esimerkiksi selittämään epileptistä kohtausta omaperäisesti, täytyy ainakin kertaalleen yrittää todeta, ettei tuo selitys ole tosi. Mutta silloin ihmiset ovat hyvin usein jo itse syyllistyneet, sillä totta se keljuttaa, että vetää päin näköä sairaskohtauksen saanutta.
Ne tuntuu itsestä karseilta - onko minun vielä kuuultava ne sättimisetkin? Onko minun ihan itse ruvettava rauhoittelemaan, ja annettava anteeksi niin että jokainen taatusti tajuaa: Eihän heille kukaan erehdyksestä vihoittele. Eli kyllä, minun tulee ottaa kantaakseni tässä toisten puolesta syyllisyyden taakka omani lisäksi, sille nyt vain ei mitään mahda, että aina sairas syyllisyyttä kokee. Ja se millä aloitan, jos seuraan Kristusta, olisi mahdollisimman selvä: Ei se mitään, kaikki on okei, en minä ainakaan ole vihoissani - asenne, eli minä aloitan anteeksiannolla, vaikka totuus pysyisi esillä - ja niille, joiden on mahdotonta antaa anteeksi vaan tahtovat vihata, ja joskus syyttävät että menen "sairauden taakse piiloon" tai muuta tosi kipeästi kalahtavaa annan anteeksi.
Lisäksi opin ettei anteeksianto ole tunne vaan teko. Kostamatta jättäminen. Auttaminen, vaikka kuinka tuntuu inhottavalta. Jeesus ei ollut mikään kynnysmatto, mutta antoi anteeksi. Seuraaja noudattaa mestarinsa opetuksia se on sitä kilvoittelua ,minä luulen, mutta myös lähemmäs pääsyä ja uskon lujittumista, mielenrauhaa ainakin joskus - tai niinpäin että toisin toimien menettää rauhansa. Kuka on sanonutkaan sitä helpoksi?
