Tuo väreillä kirjoittaminen oli näennäisen(?) lapsellista rautalangasta vääntämistä. Halusin vain osoittaa, miten yksinkertaisesta asiasta on kysymys. Ihminen on kognitiivinen olento, erittäin totta, mutta ei hänestä voi tunne-elämää edes uskon alueella ruotia pois. Olen yrittänyt, tietenkin, tätä myös. Rudolf Otton tutkimuksiin tästä, ja numinoosikokemksista erityisesti, kannattaa kiinnostuessaan teoreettisesta tiedosta kyllä perehtyä.
En ehkä loppuun saakka täysin ymmärrä myöskään tuota että Jumalaan ei "olisi kaverishdetta" tai miten se oli. Pyhä on tähtemme tullut niin alas ja niin nöyräksi, että en pidä mitään mahdottomana - enää. Jos lähinnä kuvaamaasi, selkeästi ns. puhdasoppisuuden aikaa edustavaan ajatteluun kuuluukin - sinänsä oikeana perustana - esimerkiksi katekismuksen ulkoaopettelu ja tenttiminen, ja vaikka itse silkasta kunnioituksesta en puhuisi Jumalalle yhtään sanaa, en menisi kieltämään sitä niiltä, jotka eivät ole yhtä huikean älykkäitä ja älyllisiä kuin olen itse - ja nyt tämä on todellista itseironioaa sillä tämä vaihekin on läpieletty - en kieltäisi lapsilta ja kehitysvammaisilta heillä näkemääni spontaania tapaa ja oikeutta puhua Jumalalle jopa niinkin läheisesti. - Ja itse olen ymmärtänyt heidän kyllä olevan Jumalan silmissä varsin kelvollisia, ja tämä tieto perustuu Raamatun omaan sanaan. - Eri asia on, että me voisimme tietty kunnioittaa niitä kavereitakin...eli vähän päinvastoin. Mutta siitä olen nykyisin täysin vakuuttunut, että Jumala tahtoo että me rukoilemme, puhumme hänelle, sillä ei Raamattui muutoin siihen edes kehottaisi. Se kieltäisi sen. Knnioittavasti - kyllä! Mutta läheisyys ei välttämättä ole kinnioituksen puutteen merkki.
Jeesus kutsui viimeisenä yönään ennen kavallustaan oppilaitaan ystävikseen. Ajatteletko joko niin, että tarina on johanneslaista epäperäistä erehdyksessä kaanoniin joutuntta materiaalia kuten äärimmillään kyllä opetetaan, vai, että se koski ainoastaan niitä kahtatoista? En oikein saa selvää siitä minkä piolesta taitat nyt peista? Puhdasoppisuden ajanm? No, siinä oli varmasti paljon hyvää - kansa oppi lkutaidon ja Katekismuksensa - mutten ymmärrä miten ihmiset enää kirkkokureineen sun muineen siihen saadaan sullottua. Eikä se edes edustant alkuperäistä Lutheria, jonka tunteet olivat melkoista mylläkkää.
Jumala kestää yllättävän monenlaista puhuttelua, mutta olet tässäkin oikeassa jos nyt tätä tavoittelet: Ehkä ihminen ei itse kestä mitä hyvänsä, ja kunnelkoon kukin ja tutkikoon kukin itseänsä - ja kunnioittakoon toisia. Yritän niin tehdä itse, ja toivon etten tällä tallo sinun tapaasi.
"Alatiellä" on puhuttu Jumalalle nykytietämäni mukaan paljon. Useimmat Siionin Virret näyttävän edustavan Jumalalle suunnattua puhetta edelleen - olen opetellut niitä, lukenut niitäkin oppiakseni, ja tämä on kyllä aivan selvä asia.
- Miten hoidetaan kirkossa yhteinen rippi, kiitos sen jälkeen, ja ylistys ja rukoukset puhumatta JUmalalle - vaikka jopa hullunkurisenkin juhlallisin sanakääntein, mutta silti?
Pitäisikö ne lopettaa?
No entä jos ei mitään tunne?
- Niin tuntee Jumala sitä voimakkaammin, kirjoittaa yllättävästi Bo Gierz eräässä kirjassaan. Hyvä hyvä - ei ole körtti eikä edes suomalainen, onpahan vain muuan ruotsalainen edesmennyt luterilaisudessaan ehkä vähän kiivailevakin piispa, jonka SLEY koki 80-luvulla "luteriaisus"- ja "kirkkolojaliteettikaudellaan" vähän kuin omaksi miehekseen. Herattäjäyhdistys saattaisi kokea nyt.
Jumalan tunteista Raamattu antaa varsin tehokkaan kuvauksen: Hän suuuttuu, säälii, suree, rakastaa, kyllästyykin ("Vie pois minn edestäni virttesi pauhina - olen kyllästynyt ruokauhreihisi ja teurasuhreihisi - laupeutta minä tahdon enkä uhreja jne). Ei ole kognitionippu tai oppiteesirakennelma, vaan syvästi huolestunut ja syvästi meitä rakastava persoona - oikeastaan vieläpä itsekin vuorovaikutuksen kokonaisuus, "kolmiyhteinen" (Stinnissen).
