Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Viisveisaaja - 03.08.08 - klo:20:23
-
Piti taas tulla kirjuuttelemaan, kun on saanut työtki rullaamaan ja rutiini pyörii, eikä tarvi hommata asuntoja ja opettaa töissä.
Aattelin, et tollanen körttimäinen aloitus tähän, kun viimeksi kävi liika uskonnollisuus täällä hermoille.
Tossa jossain osiossa joku täti ja setä kiivaili toisilleen, siihen en ota kantaa, mutta toinen kun totesi, että olen seurapuhuja ja tullut uskoon ja kokemus on sitä ja tätä niin se toi mieleen omat sekoiluni kun itse koin saman tai oman kokemukseni.
Joku viisas on sanonut, että jos tulee uskoon niin sitten pitää saada toinenkin kokemus ja se on tulla takaisin syntiseksi.
Hermoille käy kun ne jotka saavat jonkun kokemuksen, niin ovat sitten opettamassa ja pitävät itseään jotenkin erilaisena ja tietävämpänä ja ovat aina suuna päänä.
Kaikenlainen ihmiseksi tuleminen on jäänyt ja tilalle on tullut uskovaisuus, joka on hieman harmillista muille lähimmäisille.
Itsekkin olin aika häirikkö nuorena ja nyt hävettää. Ei voi sanoa edes kun nuoriso, että oli ainakin hauskaa, vaikka nyt hävettää.
Muistan kun ekan kerran menin kotiin Tanskaan, kun Suomessa olin saanut kokemuksen. Kyllä jaksoin saarnata ja tuomita toisten tekosia ja olin kyllä rasittava tyyppi ja hävettää, kun ajattelee miten toiset hyvää hyvyyttään yritti olla ystävällisiä ja jotenkin ymmärtäväisiä mua kohtaan.
Minä vaan tiukkana. Te ootte erilaisia, teidän tulisi ja puhhuijjaa.
Nyt kun törmännyt tähän körttijuttuun ja jotain pientä luulen siitä tajuavani on se avannut silmiä tässä asiassa.
Kait se on saanut aikaan senkin, että nykyään kaikki uskonnolliset saarnaajat käy hermoille ja tavalliset Ullat ja Maijat ja Pekat ovat tulleet enempi läheisemmiksi olla heidän seurassa, kuin kuunnella saarnaajia.
Esikoislestadiolaisissa seuroissakin ne tavalliset ihmiset ja heidän seura on mukavinta, mutta kun tulee saarnaaja tai joku muu puhujaveli alkaa hermot kiristymään.
Onkohan niin, että uskonnollisuus vie sitä inhimillisyyttä pois, vaikka Jeesus sitä painotti?
Armonkerjäläisyys, pieneksi tuleminen, mahdottomuus Jumalan edessä, omavoimaisuuden puutteen tunnustaminen, ne on suuntaan oiekaan kristillisyyteen, mitä se sitten onkin.
Hyvä kun arki alkaa ja tuttavalliset körttiseurat ilman isoimpia uskonnollisia auktoriteetteja . Pääsee pienten ihmnisten pariin.
Toivottavasti joku täällä kirjoittelevakin pikkaisen miettisi näitä hyveitä, kun tuntuu, että sävy on välillä aika voimakkaasti varmaa asioista.
Saahan kait ollakkin, mutta jos joku on kyselevällä miellä, niin pitääkö antaa varmoja vastauksia, vai voiko antaa toisen etsiä ja kysellä.
Kiva kun täällä on uusia kirjoittajia.
Äh pitää lopettaa. Kirjoituksen pituinen pastilli on huvinnut, ei ku nuudeli ateriahan se tässä on. :wink:
-
Onkohan niin, että uskonnollisuus vie sitä inhimillisyyttä pois, vaikka Jeesus sitä painotti?
Armonkerjäläisyys, pieneksi tuleminen, mahdottomuus Jumalan edessä, omavoimaisuuden puutteen tunnustaminen, ne on suuntaan oiekaan kristillisyyteen, mitä se sitten onkin.
:wink:
Oikeastaan se oli tuo ylempi rivi, jonka sanoja teki pikkuisen mieli vaihtaa. Uskonnollisuus, jos se merkitsee oikeassa olemista ja sitähän se yleensä tekee vie inhimillisyyttä pois. Ei siis usko vaan vanha aatami oikeassa olemisen valepuvussa. Se joka on ainoana oikeassa, on taatusti väärässä.
Onko parempaa virttä lasten vanhemmille kuin SV 200 Sen loppu on ainakin minulle suurenmoinen
200
1. Jeesus, auta lapsiani
siunaten ja varjellen.
Pyhä muisto kodistani
piirrä pohjaan sydänten.
Kulje heidän edellään,
ohjaa pahaa välttämään,
armossa suo vahvistua.
Hoida heitä, auta mua.
2. Sinä yksin saatat johtaa
heitä seuraan pyhien,
missä syntisiä kohtaa
armo ylenpalttinen.
Liitä heidät ystäviin,
seurakunnan jäseniin.
Saata rakastamaan sua,
hoida heitä, auta mua.
3. Jospa heille lahjoittaisit
herätyksen totisen,
viettelykset kukistaisit
ynnä huolet huomisen.
Ohjaa omaatuntoaan
tähän yhteen ainoaan:
että seuraisivat sua.
Hoida heitä, auta mua.
4. Herra, älä syntejäni
katso heidän synneikseen,
älä vilpillisyyttäni
pane heidän vastuulleen.
Pyyhi ennen nimeni
kirjastasi, Herrani.
Nyt en, Herra, päästä sua:
hoida heitä, auta mua.
Väinö Malmivaara
-
Oli kyllä kaunis virsi hyvinä sanoituksineen.
En tiedä mitä se oikea usko on, kun mitä enempi törmään uskovien nimellä kulkeviin, varsinkin niihin joillas on joku kokemus sitä enempi ne käy hermoille.
Tavallisten pulliaisten kanssa tuee paremmin toimeen ja jutut on hauskoja.
Tuntuu jotta Hengen hedelmätkin ja rakkaudellisuus on heissä isompaa kuin ns, uskovilla.
No ehkä tämä on vain joku huomio joka on tullut jotenkin voimakkaana nyt viime aikoina. Varmaan jotain hyvää löytyy uskovistakin?
Ainakin hyökkäävys ja periksiantamattomuus jutelessa uskon asioista. :wink:
Toisaalta hauskaa toisaalta traagista, että ns, uskovan kanssa kun on jutuissa niin he ovat puheissaan niin oikeassa ja hyviä kaikessa, mutta sitten esimerkiksi liikenteessä ja arjen keskellä raadollisuus tulee esiin ja ärräpäitä lentää ja ties millaisia asenteita löytyy. :wink:
No työt odottaa pitää juosta oravanpyötään ja juosta ympyrää. :-?
-
Toisaalta hauskaa toisaalta traagista, että ns, uskovan kanssa kun on jutuissa niin he ovat puheissaan niin oikeassa ja hyviä kaikessa, mutta sitten esimerkiksi liikenteessä ja arjen keskellä raadollisuus tulee esiin ja ärräpäitä lentää ja ties millaisia asenteita löytyy.
En malta olla viittaamatta siihen, että täälläkin joku mainitsi liittyvänsä katoliseen kirkkoon, koska sielä saa olla uskova. Tämä on toistaiseksi härskein kommentti, johon olet törmännyt kirjoitustauolta palattuani.
Usko ei ole minkään kirkkokunnan vaan yksilön asia. En käsitä, miksi täytyy pröystäillä uskovaisuudella ja asettaa vielä omia vaatimuksia sille, mikä kirkkokunta olisi oman uskon arvoinen? Onko uskovaisuus niin arvokasta omaisuutta, että sitä voi pitää valuuttana, josta uskonnolliset liikkeet ja kirkkokunnat kilpailisivat? Voiko uskovaisuuden laatua ja määrää jotenkin mitata? Ja mitkä ovat ne mittapuut, jonka mukaan ihminen on laadukkkain ja suurin uskova?
Mielestäni usko on ihmisen sisäinen asia. Eikä körttien keskuudessa uskolla ole tapana pröystäillä, kun ollaan tietoisia siitä, että uskomme on Jumalan armon varassa.
-
En malta olla viittaamatta siihen, että täälläkin joku mainitsi liittyvänsä katoliseen kirkkoon, koska sielä saa olla uskova. Tämä on toistaiseksi härskein kommentti, johon olet törmännyt kirjoitustauolta palattuani.
Härskiksi en sitä kyllä sanoisi, sopivampi sananjuuri on sanakirjassa aivan naapurissa - härnäävyysasteikolla Lars Mikaelin kommentti saanee Körttifoorumin diskurssiyhteisössä varsin korkean arvosanan...
Mt
-
Vau! Tästähän taitaa sittenkin kehittyä körttien välinen uskonsota!
SV: 186
5. Siionin muurit ei sortua saata, kun peruskallio Jeesus on sen.
Rynnätä saavat nyt helvetin joukot, sen apu Herra on voimallinen.
Vahvista, Herra, sä taistelijoita, luopunehet sinä laumaasi voita.
Anteeksi, lähden tästä takapenkille takaisin...
( En arvannut, että he saattavat olla tosissaan! Kadun sanomaani säkissä ja tuhkassa. )
-
Vau! Tästähän taitaa sittenkin kehittyä körttien välinen uskonsota!
Toivottavasti ei.
-
En malta olla viittaamatta siihen, että täälläkin joku mainitsi liittyvänsä katoliseen kirkkoon, koska sielä saa olla uskova. Tämä on toistaiseksi härskein kommentti, johon olet törmännyt kirjoitustauolta palattuani.
Härskiksi en sitä kyllä sanoisi, sopivampi sananjuuri on sanakirjassa aivan naapurissa - härnäävyysasteikolla Lars Mikaelin kommentti saanee Körttifoorumin diskurssiyhteisössä varsin korkean arvosanan...Mt
Sovitaan sitten näin.
-
Usko ei ole minkään kirkkokunnan vaan yksilön asia. En käsitä, miksi täytyy pröystäillä uskovaisuudella ja asettaa vielä omia vaatimuksia sille, mikä kirkkokunta olisi oman uskon arvoinen? Onko uskovaisuus niin arvokasta omaisuutta, että sitä voi pitää valuuttana, josta uskonnolliset liikkeet ja kirkkokunnat kilpailisivat? Voiko uskovaisuuden laatua ja määrää jotenkin mitata? Ja mitkä ovat ne mittapuut, jonka mukaan ihminen on laadukkkain ja suurin uskova?
Mielestäni usko on ihmisen sisäinen asia. Eikä körttien keskuudessa uskolla ole tapana pröystäillä, kun ollaan tietoisia siitä, että uskomme on Jumalan armon varassa.
Ollaankohan me lyöty päät yhteen jossain, kun ajatukset asiasta on niin samanlaiset?
Usko, rukous ja kokemukset, miksi niitä pitää paisutella?
Jotkut jopa karsinoi ihmisiä sen mukaan.
Körttien opetus tai joku joka kehoittaa lopettamaan kaikenlaiset omat ponnistelut ja tuleutumaan vain armoon on hienon hieno toteamus ja sen soisi kuuluvan useamminkin.
Kyöstikarjalainen tuo suuri pieni filosofi Espoosta kerran minulle, kun hermoilin, että kun ei tohdi oikein mennä ehtoolliselle kun on pikkasen tullut möhlittyä ja on huono omatunto ja muuta painoa syrämmellä totesi, että juuri sellaisille ehtoollinen on tarkoitettu.
Eli ei niille jotka eivät koe itseään syntisiksi. Mitäs anteeksiantoa sellainen tarvitsisikaan.
Ois kiva kun ihmiset oppisivat tulemaan ihan sellaisenaan seuroihin ja yhteen ilman mittailuja ja muita rimoja kokien.
Kuitenkin kun menee minne tahansa uskonnolliseen tilaisuuteen, niin kyllä siellä pikkasen aina mittaillaan tollainen ja tollainen toi piti tollaisen puheen ja toi nauroi väärässä paikassa.
No me ollaan tälläisiä kun ollaan, minkäs teet.
Toisaalta Raamattu kehoittaa jakamaan evankeliumia kaikille luoduille.
Oisko kuitenkin niin, että jos ei todistus tai joku tule luonnollisesti ilman että edes huomaa niin sellainen on hyvä, mutta tuputus ja painostus ja riitely..
-
Mutta mitä tapahtuu kun ihmiset alkavat sanomaan:
”Hei, oletko kuulu! Se naapurin äijä on tullut uskoon ja tuolla se nyt möykkää joka hemmetin aamu.” ” Herra armahtaa!”
”Voitko kuvitella, eikä se vielä riitä. Se on myös ruvennut käymään meidän talossa julistamassa Sanaa viikonloppuisin.” ”Kyllä noi uskovat käyvät hermoille”
Näinhän se aika usein käsitellään. Naapurin ukko on tullut uskoon ja on mahdollisesti tullut addiktiksi uskosta. Vai onko?
Tietysti voi olla myös kysymys mielenhäiriöstä tai että ihmisellä on psyykkinen ongelma. Mistä johtuen hän työntää uskoaan tai uskoa ympäristöön siihen malliin, että ympäristö ei siedä häntä.
Enpä lähtisi analysoimaan heti suoralta kädeltä mistä on kysymys. Kyllä se vaatisi minulta pohdintaa, ajattelua ja keskustelua ihmisen kanssa.
Vai onko sitten mahdollista että me emme halukaan kuula Sanaa, sillä onhan meillä tärkeämpiäkin asioita tänä päivänä.
Mutta kuka sen määrittelee mistä on todellisuudessa kysymys?
Tämä viestiketju on jo pitemmän aikaa ärsyttänyt minua, miksi?
Siksi, kun aloin kirjoitella körttifoorumiin, ei mennyt kauan kun olin joka päivä tuomassa esiin itseäni.
Minusta tuli addikti körttifoorumiin ja sen mukana samanlainen ”naapurin äijä.” Olin astunut vääriin saappaisiin.
ps. Aitous, avoimuus, rehellisyys ja halu kasvaa ihmisenä kristilliseen elämänarvoihin ovat tärkeitä kristillisessä uskossa. Vai ovatko?
Itse toivoisin että voisin edes yhden näistä neljästä asiasta saada itselleni, mutta pahoin pelkään. :smt083
-
Mutta mitä tapahtuu kun ihmiset alkavat sanomaan:
”Hei, oletko kuulu! Se naapurin äijä on tullut uskoon ja tuolla se nyt möykkää joka hemmetin aamu.”
Niin...uskosta möykkääminen tarkoittaa näkökulmastani sitä, että pidetään jatkuvaa puhetta, joka perustuu uskonnollisiin iskulauseisiin ilman kristillisyyden sisäistämistä jokapäiväiseen elämään.
Iskulauseuskovaisuus tuntuu olevan kovin yleistä, kun uskoa ei perusteta oman ajattelun varaan. Pidetään kovia palopuheita, joiden sisältö on mitätön, mutta siihen se usko sitten jääkin eli oman uskon julistamiseen.
-
uskovaisuus tulee ilmi kasteessa... muuan Lutteerus sanoi...
-
Jospa kaste kerran annettuna lahjana lepuuttaa kilvoittelijan hermot samalla tavoin kuin runsas äidinmaito, puhtaus ja lämpö nukuttaa vauvat tasaiseen uneen, jonka aikana lapsi mitään tekemättä kasvaa...
Mukava, kun keskustelu elää kirkkovuodessa ja tulevan sunnuntain aiheessa (kasteen lahja).
-
Tällä sivulla on keskustelua "oikeista"uskovista, jotka kiristävät hermoja.Näitä lukiessani muistui mieleeni Vapaakirkollisen saarnamiehen Tapio Nousiaisen kertomuksen uskovasta mummosta.
Hengellinen kokous oli päättynyt ja mummo koettuaan kokouksessa todellista hengen liikkeelläoloa ja pyhyyden tuntua, tuli saarnamiehen luo kysyen;osaisiko hän neuvoa hänelle sellaista pyhää seurakuntaa, johon hänkin voisi liittyä. Hetken mietittyään saarnamies vastaa:entäpä jos osaisinkin sellaisen teille neuvoa, sitten se ei enää olisikaan pyhä.
Mihin kohtaan näissä tapauksissa Valtakunnan rajat vedetään ?
-
Tällä sivulla on keskustelua "oikeista"uskovista, jotka kiristävät hermoja.Näitä lukiessani muistui mieleeni Vapaakirkollisen saarnamiehen Tapio Nousiaisen kertomuksen uskovasta mummosta.
Hengellinen kokous oli päättynyt ja mummo koettuaan kokouksessa todellista hengen liikkeelläoloa ja pyhyyden tuntua, tuli saarnamiehen luo kysyen;osaisiko hän neuvoa hänelle sellaista pyhää seurakuntaa, johon hänkin voisi liittyä. Hetken mietittyään saarnamies vastaa:entäpä jos osaisinkin sellaisen teille neuvoa, sitten se ei enää olisikaan pyhä.
Mihin kohtaan näissä tapauksissa Valtakunnan rajat vedetään ?
Minusta kaikkea ei voi aina panna ihmisen epätäydellisyyden piikkiin. On ihan oikeasti olemassa suoranaista hulluuden partaalle menevää uskolla kiihkoilua. Toisaalta on oikeasti olemassa ihmisiä jotka uskoontultuaan muuttuvat ihmisestä tunteettomiksi uskovaisiksi. On ryhmittymiä joissa tämänkaltaiseen uskonnollisuuteen suorastaan opetetaan kuten vapaat suunnat, karismaatit ratkaisukristillisyys jne. Tietenkään he eivät käsitä sitä noin vaan ovat yleensä sokeita ominaisuuksilleen. Se vain näyttää usein olevan että uskovaisuus peittää alleen inhimillisyyden. Yksi ilmenemismuoto on erityisen vastenmielinen; sekä Estonian uppoamisen että koulusurmien yhteydessä nousivat monet "oikeat" uskovaiset esille ja käyttivät toisten surua ja tragediaa oman agendansa ajamiseen. Se on mainio esimerkki siitä miten usko jonka pitäisi tuoda ihmiseen inhimillisyys, -muuttuukin asian irvikuvaksi. Usein näitä tämmöisiä ja monia muita vastenmielisiä sekä luonnottomia asioita perustellaan sillä ettemme ole täydellisiä. Emme olekaan se on totta mutta on suht. terveitä ja kovasti henkisesti kieroutuneita ja sairaita uskonnollisia yhteisöjä. Näiden välillä on vara valita.
Sitäpaitsi Nousiaisen juttu vaikuttaa täysin sepitetyltä. Ensinnä siksi ettei kukaan "mummo" tai muukaan ihminen oikeasti voi sitä arvioida milloin "henki on liikkeellä". Toisekseen en usko että kukaan saarnamies oikeasti olisi noin töykeästi vastannut paikkaansa etsivälle mummolle.
En tietenkään väitä että sinä valehtelisit, varmaan noin jossain lukeekin mutta minä en tuota usko. Olen huomannut noissa piireissä aikani liikuttuani että valehteminen, asioiden värittäminen ja esittäminen alkuperäisestä poikkeavassa merkityksessä on enemmänkin tapa kuin harvinaisuus. Yksi asia joka sai minut lopullisesti erkaantumaan ns. "uskovien" piireistä oli tämä jatkuva valehteleminen. Minä sanon sitä valehtelemiseksi. Mielestäni kristilliseen vakaumukseen kuuluu rehellisyys.
Yksi hyvä esimerkki (varsin tavallinen) on kun ystäväni väitti kuulleensa äänen. Tivattuani asiaa hän tunnusti että kuuli sen "ikäänkuin ajatuksissaan". Toinen väitti nähneensä näyn mutta tunnusti lopulta nähneensä unta. Yhteen aikaan eräs uskovaisten hengellinen lehti väitti että jossain tulee satoja tuhansia ihmisiä uskoon päivittäin. Toinen lehti väitti jonkun heränneen kuolleista. Kolmas väitti satojen parantuneen sairauksistaan. Järjestelmällistä valehtelemista ja kaikki uskovaisia!
Ei kiitos! Minulle ei enää riitä selitykseksi että kaikki ovat vajavaisia! Kirkossakin ollaan vajavaisia muttei siellä tuollaista ole eikä pidetä muille esitelmiä uskovaisuudestaan.
-
Minä uskon, jos sen kieltäisin, kieltäisin oman identiteettini. Eikä siinä nyt luulisi olevan mitään arvostelun aihetta. Se miten uskoa tuodaan esille, voidaan sen sijaan arvioida.
Lars Mikael
-
Se miten uskoa tuodaan esille, voidaan sen sijaan arvioida.
Lars Mikael
9+
-
Se miten uskoa tuodaan esille, voidaan sen sijaan arvioida.
Lars Mikael
9+
:D
Repesin satmanin huumorille, en siis pidä arvosanaa suinkaan naurettavana.
-
Arvosteluasteikko oli ennenvanhaan:
7 on hyvä numero.
8 edellyttää kaiken osaamista.
9 annetaan sille, joka on yhtä viisas kuin opettaja.
Jos haluaa kympin, pitää opettaa opetajalle jotain uutta.
-
Arvosteluasteikko oli ennenvanhaan:
7 on hyvä numero.
8 edellyttää kaiken osaamista.
9 annetaan sille, joka on yhtä viisas kuin opettaja.
Jos haluaa kympin, pitää opettaa opetajalle jotain uutta.
Minusta kuusi hyvä numero, jos tarkastelen antiikkisia saavutuksiani lukion eka ja toka luokalla. :wink: Minulla ei ole kolmostakaan mitään vastaan, olen saanut myös arvosanoja 2+ ja 2 1/2 sekä 1+ sekä 1/2. Näitä käytti kansankoulussa autoritaarinen maikkani, joka rankaisi pilkku- ja sanavirheistä aina yhdellä arvosanalla. Luokan arvosanojen keskiarvo oli pitkään 2, kunnes se nousi 3 neljännellä luokalla.
-
9+
Voi ei! Aivan liian hyvä numero äärikörtille. [-X
-
Ruotsinopettajani veti joskus ykkösen perään miinuksen paperin reunan ympäri nurjalle puolelle asti. Olisiko tämä körttiläiselle sopiva alatien arvosana?
-
Ruotsinopettajani veti joskus ykkösen perään miinuksen paperin reunan ympäri nurjalle puolelle asti. Olisiko tämä körttiläiselle sopiva alatien arvosana?
Tuntuu tutulta. Ja olihan se pikkasen nöyryyttävää, mutta silloin otimme nämä numerot vastaan huumorilla. Kouluhan oli silloin nuorille pojille toissijainen paikka, jossa oli pakko käydä.
-
Tulipa ylläolevista mieleen eräs traagisuudessaan koominen juttu:
"eräs ystäväni" jolla oli toisena kielenä "lyhyt saksa" halusi
jostakin syystä kokeilla pärjäämistään ja osallistui lyhyen saksan yo-kirjoituksiin.
Kuinka ollakkaan paikallinen lehdistö oli tekemässä yo-kirjoituksista juttua ja
ko henkilö astui juuri kokeesta ulos ja joutui haastatteluun.
Posket hehkuen hän kehuskeli kuinka helppo koe oli ja kuinka hyvin se meni.
No, lopputulos oli i-- (=ii miinus miinus)
eli ko henkilöllä ei ollut hajuakaan edes saksan alkeista!
Onneksi ei vaikuttanut valkolakin saantiin.