Avoliitto ei kuulu luterilaista uskoa tunnustavalle kristitylle. Maassamme ennen uskonnonvapauslakia, joka säädettiin vuonna 1923, avoliitot olivat kiellettyjä
Jos vanhoihin jo kumottuihin lakeihin mennään vetoamaan, niin muistettakoon, että ennen vuoden 1734 lakia vihkiminen ei ollut pakollista. Avoliittokiellon aika on siis vain vaihe maamme luterilaisessakin historiassa.
Tai, jos tarkempia ollaan, ei eroteltu vihittyjä ja vihkimättömiä pareja, vaan nämä olivat lain edessä aviopareja yhtä lailla. Avioliittoon riitti osapuoletan vapaa tahto, julkilausuttu ilmoitus ottaa toinen puolisokseen ja yhdessä vietetty yö. Pappia tai maistraattia ei tarvittu.
Katolisella ajalla kirkon avioliittokäsitys oli edistyksellinen, sillä se korosti puolisoiden oman tahdon merkitystä. Ilman sitä kysymys ei ollut oikeasta avioliitosta (papin siunaus siis ei ollut olennainen). Avioliitto oli puolisoiden välinen henkilökohtainen suhde ja myös sakramentti, jonka puolisot jakavat toisilleen. Ajan maallisen tulkinnan mukaan se on sukujen välinen liitto, ja etenkin merkittävät suvut solmivat suhteita naittamalla tyttäriä (ja vähän poikiakin) keskenään. Tätä vastaan kirkko kävi, eikä sitä nurinoitta hyväksytty silloinkaan.
Nykyinen avoliitto, jonka yhteiskunta ainakin joissakin tilanteissa tunnustaa, on siis perinteinen (läntisen kristikunnan) kristillinen avioliitto!
("Yhteiskunnan tunnustaminen" tarkoittaa paitsi juridisia asioita, myös sitä että muut tietävät että osapuolet eivät ole ns. vapailla markkinoilla. Itäisessä kristikunnassa voivat asiat olla toisin; sikäläistä avioitumishistoriaa en tunne. Jos siellä on avioliittoon vihkiminen papin jakama sakramentti niin vihkitoimituksen olettaisi olevan pakollisempi kuin lännessä.)