Kun nyt tossa aiheessa eräässä ihmeteltiin tästä aiheesta, niin aattelin avata oman osion tälle.
Eli sydämen usko.
Minusta se on sellainen joka on saatu lahjana jo syntyessään. Ja jokaisella ihmisellä se on, jopa ateistilla, vaikka väittäisi toista.
Siksi minusta sakramentteihin osallistuessa sydämen usko, joka ei ole tunne tai tieto, vaan usko joka jokaisella on, on tärkeää osallistuessa sakramentteihin.
Jos ei tunnu muuta kuin huonoutta tai ei mitään, niin silti minusta ihmisellä on sydämen uskoa.
Sydämen uskoa ei voi nähdä kuin Jumala, joka näkee sydämeen.
Olisiko niin, että motiivi tai asenne ovat ne, jotka ovat lähinnä sydämen uskoa jota tarkoitan.
Koska vain Jumala näkee sydämeen, niin kukaan ei voi mitata toisen uskoa tai vaatia uskomaan tai tekemään muutakaan.
Körttiydessä usein puhutaan uskon epävarmuudesta ja omasta heikosta uskosta ja armonkerjäläisyydestä.
Ikävöivästä uskosta ja muista uskon määritelmistä.
Minusta ne on nöyrää tunnustamista, kuinka asian kokee.
Se jos kokee huonommuutta ja heikkoa uskoa ja mahdottomuutta Jumalan edessä on aivan hyväksi ihmiselle ja saa aikaan oikeaa asennetta.
Sellainen laittaa itsensä huonona kohtaamaan lähimmäiset ei ylhäältä. vaan alhaalta päin.
Muissa uskonsuunnissa, kuten helluntailaiset ja muut ns, vapaat suunnat korostavat pelastus varmuutta ja uskonnollisia kokemuksia ja kokemusperäistä uskoon tuloa.
Myös ainakin lestadiolaisuudessa on sama painotus.
Minusta se on ookoo jos he sellaista kokevat, mutta minusta se ei ole välttämättömyys ja ei edes oikein.
Uskosta voimakkaasta ja heikosta mielelläni lukisin enemmänkin, että laittakaapas kommenttia.
