Körttifoorumi

Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Leena - 23.06.14 - klo:18:08

Otsikko: Kirkon kritiikki ja itsekritiikki 2
Kirjoitti: Leena - 23.06.14 - klo:18:08
Eli jatkuu.
Pidin suuresti Illwydin aloituksesta. Luin ketjun uudestaan nyt alettuani viimein rantautua. Kävin waeltamassa pyhiin Italiassa.  Kesti palautua noin kuukauden eli hyvä trippi.
Kauhaselle minun tekee syvästi mieleni mainita, että olisin saattanut pahoittaa mieleni esitettyäni toiveen, ettei pienen maan evl kirkkokuntaa hajotettaisi sisältäpäin vedoten seikkoihin, joiden perusteella meille ei annettu sitä ainutta kuvausta viimeisen tuomion perusteista:  Sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Kun kiinnitin tähän huomiota ja havaitsin muutamien minulle sangen tuttujen konservatiivien keräilevän tuomiokapitulin muistutuksia kuin kunniamerkkejä täyttyi fb-laatikkoni jostakin jota kutsutaan vihapuheeksi kai. "Häpeä, Leena, kuinka sinä psykiatrina voit puhua noin!"  Mitähän se ammatti siihen kuuluu.

Viimeisellä sivulla nyt mielestäni kai sitten olin saanut Öppiäisen ymmärtämään, ettei kitkeröityminen yksiössä mitään edusta "ellei minulla olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi"  siis vaikka jakelisin kaiken omaisuuteni pois. Tästä tuli joskus noottia enkä osannut korjata, ja arvelen ettei kukaan osaa. Jokainen joutuu löytämään totuutensa itse.

Eero the piispa Huovinen piti siellä hienon saarnan ystävästämme Dosentista.
"Sellaiset kristityt ovat minusta vähän pelottavia, jotka seisovat vain toisella jalallaan tässä maailmassa. Epäilen, voivatko he Taivaassakaan seistä molemmilla jaloillaan" (DBonhoeffer, kielsin hyppelehtimästä). Ihmisen osa, ihmisenä eläminen on ihmiseksi luodulle kutsumustehtävä, mutta Jumala tarkoitti oletettavasti että me myös iloitsisimme.

............................

Syvimmin jäin miettimään Teppo the monsignore Sipon mietteliästä toteamusta:  "Ettei vain sittenkin roomalaiskatolinen kirkko ikään kuin sallisi ihmiselle mahdollisuutta tehdä myös hyvää."  Totta niinkin. Onko luterilaisuuteen jo pesiytynyt vakuuttuneisuus ettei hyvää oikein saisi tehdäkään, siitähän saattaa ylpistyä ja eikös se ole vähän kiellettyäkin. Mahdottoman naiivia palata teemaan josta kimmastuin ensi kertaa 17 v iässä Kotkan seurakunnan nuorille, joille tästä oli kuin olikin tullut todellinen ongelma. Mitäs jos minä alan luottaa itseeni ja minusta tulee omavanhurskas?  Mutta todettu on niinikään, että valita hyvä rakkaudesta kuin pelosta on hieman kaksi eri asiaa.
Otsikko: Vs: Kirkon kritiikki ja itsekritiikki 2
Kirjoitti: öppiäinen - 25.06.14 - klo:23:55
Viimeisellä sivulla nyt mielestäni kai sitten olin saanut Öppiäisen ymmärtämään, ettei kitkeröityminen yksiössä mitään edusta "ellei minulla olisi rakkautta, ei se minua mitään hyödyttäisi"  siis vaikka jakelisin kaiken omaisuuteni pois.

Mahdollisesti en ole yhtään kärryillä siitä mitä tarkoitat. Mutta siitä riippumatta ajattelisin, että ei se omaisuudenjakelu sitä kitkeröityjää hyödytäkään, mutta se saattaa hyödyttää niitä, joille omaisuutensa jakelee, myös siinä tapauksessa että jakelija ei heitä rakasta vaan pikemmin inhoaa.
Otsikko: Vs: Kirkon kritiikki ja itsekritiikki 2
Kirjoitti: Leena - 29.06.14 - klo:12:30
Mahdollisesti en ole yhtään kärryillä siitä mitä tarkoitat. Mutta siitä riippumatta ajattelisin, että ei se omaisuudenjakelu sitä kitkeröityjää hyödytäkään, mutta se saattaa hyödyttää niitä, joille omaisuutensa jakelee, myös siinä tapauksessa että jakelija ei heitä rakasta vaan pikemmin inhoaa.

Ei ihan. Jakelin yhdelle kerjäläiselle kunnes törmäsin häneen erikoisessa tilanteessa:  Ykkösissä, ja totesin ettei minulla ihan riitä hilloo sellasiin kamppeisiin, toiseksi minullakin on sisko ja äiti ja kaikkea.  Hän empi kyllä, mutta oli kieltäytynyt työpaikasta ja majapaikasta erään minulle tutuksi tulleen Suomen romanin luona.  Mirkku on leski, ja sanoi auttavansa mielelläänkin jos ei koko komppania majoitu saman tien, eli hän sanoi minulle että kristittynä hän voisi hyvin toimia siten kun tilaa on.

En oikein usko että autoin häntä. Se lähti aivan siitä että minua kauhistutti ajatus jostakusta oikeasti nälkäisenä ja ovathan he. Toisaalta opin hieman vaietut auttamiskanavat, vaietut jotta ihmiskauppiaat eivät tee mitään harkitsematonta.
Kun hän taas juoksi perässäni ja mankui panadol-rasia kädessään rahaa lääkkeeseen ilmeisen terveenä,  kysyin tylysti paljonko sulla on rahaa. Ainakin kolikoita löytyi, ja hän intti ettei saa niillä sitä rasiaa koska ei ole sairausvakuutettu täällä. Saisi puolen tusinaa niillä rahoilla.   Sitten hän ei yhtäkkiä osannut puhua suomea eikä englantia. En tiedä vieläkään toiminko oikein vai väärin mutta toisaalta, ehkä se apu siten vaikutti että hän vähän oppi luottamusta ja tavallaanhan me ystävystyimme kyllä...   Hän jopa kerran, kun itse ärähdin että lopeta mankuminen, ei minulla ole rahaa niin kuin sanoin ettei ole, tarjoutui seuraavan kerran minut nähdessään kantamaan ostoskasseja kun roudasin multaa sun muuta. Pärjäsin sillä kertaa itse.

 Toisaalta, jos hän on ihmiskaupan uhri, yritin siitä saada selvää. Ainakin hän tietää miten menetellä. En takuulla auta syytämällä rahaa ja tavaraa.

En todella tiedä teinkö enemmän hyvää kuin pahaa. Jatkossa hipsin auttamaan muita teitä.

.......................

Nojaa. Käsitit tai et.  Hämmästyin lukiessani tekstejäsi.  Olin yrittänyt selittää mitä en ainakaan tarkoita ja mitä taas tarkoitan ja no, ainakin kirjoittelit jokseenkin kuin itse kirjoittaisin.. Toisinaan ihmisten tarvitsee saada kokeilla aivan omia ajatuksiaan inttämällä niitä vastaan, enkä siksi viitsi tähänkään kummemmin vastata.  Inhoan juupas eipäs - meininkiä. Se on niin turhaa.