Körttifoorumi
Keskustelu => Seuratupa => Aiheen aloitti: Jampe - 25.09.10 - klo:11:51
-
Herättelen tällaisen kysymyksen, että millaista se uskonnollisuus oikein on tai millaista sen "pitäisi" olla?
Itsellä on taustaa vähän vauhdikkaammistakin piireistä, -ainakin körttiläisyyteen verrattuna. En mitenkään kaipaa sitä aikaa, mutta olen usein mietiskellyt että itse erkaannuin noista piireistä pääasiassa siksi, että koko usko alkoi tuntua kovin itsetehdyltä. Sitä siis "piti pitää yllä" lukemalla Raamattua, rukoilemalla, käymällä hengellisissä tilaisuuksissa, ajattelemalla uskovaisia asioita, veljeilemällä muitten "uskovaisten" kanssa jne. Sama ajatus löytyy oikeastaan ihan kaikesta uskonnollisuudesta, -ei vain vauhtiporukoista vaan myös kansankirkon piirissä olevista rauhallisemmistakin porukoista että kyllä se usko sammuu/hiipuu/katoaa jos ei lue koskaan Raamattua, rukoile, käy kirkossa jne. Tämän sanon siksi ettei nyt aleta selittämään että "vain niissä ääriporukoissa"... -en minä tarkoita mitään ääriporukoita vaan yritän sanoa että ihan sama ajatuspohja on KAIKISSA/KAIKESSA uskonnollisuudessa!
Jos ajatellaan käsitettä "Jumala minun elämässä" tai vaikkapa "Evankeliumin merkitys omassa elämässäni", niin kyllä minusta on aika löysällä pohjalla koko homma jos rukoilemisen-, seuroissa käymisen-, tai tällaisten asioiden puuttumisen seurauksena Jumalakin poistuu elämästä tai ei enää ole osallinen evankeliumista! Vai mitäpä tuumaatte?
Voiko sii ihminen, joka ei millään tavalla ylläpidä uskonnollisuutta, -olla uskonnollinen? Jos se on sitä että asian tullessa jostain syystä esille, ajatuksiin tai vaikkapa kysyttäessä mieltää uskovansa ja luottavansa evankeliumiin?
Loppujen lopuksihan kaikki tämän yli menevä on pelkästään omatekoista toimintaa, omaehtoisuutta, itseaktiivisuutta, pyrkimistä! Näin minä väitän. Turhaa, hyödytöntä ja ei-kenenkään-käskemää. Ymmärrän kyllä sen että jos on tarve mennä esim. seuroihin mutta voi olla niinkin että se on ulkoa päin opittu käsitys että kristillisyyttä pitää "toteuttaa" näin. Näinhän yleensä mielletään että seuroissa ja kirkossa käydään, luetaan Raamattua, rukoillaan, kyläillään, mennään kesäjuhlille jne. jne. Ollaan jotain -läisiä, -laisia tai -loisia.
Mutta missä niin sanotaan? Minusta vaikuttaa siltä että kaikki tuo on juuri sitä omatekoista tai ihmisten yhdessä-tekoista self-made-uskontoa.
Jos jollakin on tähän valmis patenttivastaus (esim. "älkää jättäkö omaa seurakunnankokoustanne"), niin please; -älä viitsi edes tuoda sitä julki! (tiedetään jo)
Ja siltä varalta että joku sattuu olemaan NIIN yksinkertainen että luulee minun tällä sanovan, ettei seuroissa saa/tulisi käydä ja ettei uskontoa saisi harjoittaakin jotenkin, niin pitäköön mieluummin mölyt mahassaan koska sitähän en sano.
-
Emme onneksi luule niin, mutta ei puu yksi pala sanoo vanha kansanviisaus. Toisaalta uskon tulisi olla osa arkeamme eikä vaan määrättyjä hetkiä tai tilaisuuksia kaikessa yksinkertaisuudessaan.
-
Tämä kansanviisaus on hyvä moneen paikkaan kuten muutkin sananlaskut. Voi olla että sillä on perääkin tässä yhteydessä mutta minusta tuntuu se ko. asian suhteen on loppujen lopuksi vain yliolkainen letkautus jota "isät" ovat viljelleet tolkuttaessaan lapsilleen seuroissakäymisen välttämättömyyttä.
Kysynkin siis Sepolta (tai joltain muulta) että miksi yksi puu ei kauan pala? -älkääkä hakeko perusteita fysiikan laeista koska kyse on vertauskuvasta! Miksi yksi puu ei voisi palaa kauan ja sopiiko koko vertaus ylipäätään tähän asiaan?
-
Hieno ketjun aloitus Jampe. Minä olen miettinyt samoja asioita jo vuosikymmeniä. Pääosin olosuhteiden pakottamana. Tuntenut vierautta joukoissa, vastenmielisyyttä uskonnollista businestä ja muuta alan liikkeenharjoittamista kohtaan. Ihmisten luomat kulissit eivät ole puhutelleet. Joukkokuri ja manipulointi tuntunut vastenmieliseltä. Saarnamiesten todellisen nöyryyden puute, perusteeton itsevarmuus, jopa pöyhkeys, vieraannuttanut. Valheelliset lupaukset ja sirkustemput saaneet voimaan pahoin. Todellista tunnetta jonkin korkeamman läsnä- tai olemassaolosta tuntenut vain silloin kun kaikki kaatuu päälle, yksinäisyys puristaa ja valoa ei näy. Tilanteessa jossa on ainoastaan yksi kalikka jota poltella. Todellista armon voitelua sielulle vain silloin, ulkona kaikista virallisesta uskonnollisista järjestelyistä. Ja hyvä että nimenomaan silloin. Älä usko kirkollisia ammatinharjoittajia tai muita paremmintietäjiä, Jampe. Kalikka palaa yksinkin.....
-
Tämä kansanviisaus on hyvä moneen paikkaan kuten muutkin sananlaskut. Voi olla että sillä on perääkin tässä yhteydessä mutta minusta tuntuu se ko. asian suhteen on loppujen lopuksi vain yliolkainen letkautus jota "isät" ovat viljelleet tolkuttaessaan lapsilleen seuroissakäymisen välttämättömyyttä.
Kysynkin siis Sepolta (tai joltain muulta) että miksi yksi puu ei kauan pala? -älkääkä hakeko perusteita fysiikan laeista koska kyse on vertauskuvasta! Miksi yksi puu ei voisi palaa kauan ja sopiiko koko vertaus ylipäätään tähän asiaan?
Tuo, että puu ei yksin pala on ihan kokomusperäinen juttu, jonka jokainen takanomistaja tietää. Se sopiiko se tähän on eri kysymys, mutta se, että on samanmielinen kumppani, se helpottaa ja tukee. Toki kaikkea voi käyttää väärin, mutta se ei ole syy hylätä kaikkea. Korostankin aina uskoa arjen elämässä enkä tarkoita sillä jeesustelua ja muuta julkihurkastelua, vaan päin vastoin.
-
Itäisen kirkon erakkoperinne ainakin kuvataan mielenkiintoisella tavalla yhteisöllisenä. Maailmasta eroon lähtevät munkit saavat opastaa erakkomajoillaan pitkienkin matkojen takaa tulevia pyhiinvaeltajia. Uskonnollisuus ja yhteisöllisyys kuuluvat nähtävästi yhteen, mutta yhteisöllisyyden avulla lietsottu uskonnollisuus näyttää johtavan helposti hullutuksiin.
-
Kiitos uuden aiheen aloittajalle. Aihe on mielenkiintoinen, mutta vie väkisinkin uskosta todistamisen puolelle ja sehän ei ole herännyttä meininkiä.
Meillä on Jampen kanssa paljolti samanlainen alkutaival tällä tiellä(fraasi!) ja nyt sitten tämä riisuttu malli. Minkä kukanenkin kokee kohdallaan oikeaksi onkin moninmutkaisempi juttu. Miksi jotkut riippuvat aina vain niissä muotomenoissa ja hurmoksissa jotka tietyissä suunnissa pitää hallita?
Se vaatinee tietyntyyppisen sieluntilan jämähtämisen josta ei halua, voi tai pääse etsimään uutta ja niinsanotusti kasvamaan. Kasvamaan nimenomaan pois omista yritelmistä olla mallin mukaan ja silti tietää omistavansa Jumalan sanan lupaukset (fraasi!) syntien sovittamisesta.
Miksi käyn kirkossa, seuroissa ja luen Raamattua, siinäpä kysymys. Voin vain sanoa että nämä ruokkivat sellaisia sisäisiä tarpeitani joita muista
aktiviteeteistä ei löydy. Epäilen että Jumala itse(fraasi!) on järjestänyt näin.
Yhteenkuuluvuuden tunne kirkossa ja seuroissakävijöiden kanssa on ilmeinen ja se antaa iloa ja voimaa arkeen ja elämän iltapäivään.
-
Se vaatinee tietyntyyppisen sieluntilan jämähtämisen
Naulan kantaan! Nimenomaan tuon koen yhdeksi suureksi ongelmaksi itsekin, että pitäisi ikäänkuin jämähtää johonkin muottiin, oli se sitten väljä tai ahdas. Mieleni mielii vaeltaa vapaana ennenkaikkea itse tekoisesta uskonnollisuuden vaivalloisesta ylläpitämisestä. Minusta tuntuu jotensakin irvokkaalta ajatella sellaista kielikuvaa että ihminen ikäänkuin yrittää epätoivoisesti puhaltaa jumala-suhteensa hiillokseen, kantaa siihen polttopuita ja nähdä alati kauheaa vaivaa tämän ylläpitämiseksi vain sen takia, että jos nuotio/hiillos sammuu niin niin Jumala poistuu hiljaa takavasemmalle puhaltelijan elämästä? Nyt kun en ole enää piitkiin aikoihin millään tavalla yrittänyt "ylläpitää uskon liekkiä", -huomaan ainakin omalta kohdaltani sen, etten voi sittenkään vielä sanoa ettenkö uskoisi. En tiedä mitä olen menettänyt paitsi sen, että kukaan ei enää pidä minua uskovaisena. Näille olen sanonutkin etten enää "ole uskossa". Oikeastaan nautin siitä koska ovat niin julkityperiä että jos ei käytä oikeita sananparsia niin on saatanan lapsi. Enkä minä siinä mielessä enää haluakkaan olla "uskovainen". Kuitenkin; -Jumala ei tunnu olevan yhtään lähempänä tai kauempana kuin ennenkään! Ajattelen sillä tavalla että nuo tuntemukset ovatkin puhtaasti psykologis-pohjaisia eikä niillä ole mitään tekemistä sen kanssa miten kaukana tai lähellä Jumala oikeasti itsekutakin on.
Sanon mielelläni niinpäin että miten kaukana Jumala on meistä, enkä miten kaukana me olemme Jumalasta koska käsittääkseni me emme voi lähestyä Jumalaa vaan Jumala on lähestynyt meitä Pojassaan eikä sen lähemmäksi voi kukaan päästä vaikka miten hiillostaisi ja hikoilisi. On turhaa yrittämällä yrittää pysyä Jumalan tulen lämmössä koska se ei voi olla ihmisen vallassa. Lämpö tulee yksinomaan evankeliumin lupauksista ja se voi tuntua tai olla tuntumatta miltään niinkuin useimpien ihmisten kohdalla on. Mutta vaikkei se tuntuisikaan olevan edes näköpiirissä niin se kuitenkin on!
Eikö käsite Armo tarkoitakin mieluummin lepäämistä ja luottamista?
-
Hieno ketjun aloitus Jampe. Minä olen miettinyt samoja asioita jo vuosikymmeniä. Pääosin olosuhteiden pakottamana. Tuntenut vierautta joukoissa,
Tuntuu hyvin tutulta. Uskonnollisissa joukoissa tunnen vierautta koska, -oli se sitten hirrrrrmu väljä kuten körttiläisyys nykyään, tai sitten ahdas, niin se kuitenkin sitoo. Joka joukko sitoo aina jollain tavalla! Jos ei muuten niin sanattomasti. Se tarjoaa omia "hiilloksiaan" tai "nuotioitaan" eli omia tapojaan harjoittaa uskontoa. Vieraalta tuntuu ajatella että joku iso ryhmä on keksinyt tavan harjoittaa uskontoa johon muitakin sitten kutsutaan, pahimmassa tapauksessa vielä "ainoan oikean" tavan.
Usein olen pohtinut näitä Raamatun patriarkkja kuten Moosesta, Aabrahamia ja muita. Heitä ei vielä kahlinnut mikään eikä kukaan. Heillä ei todennäköisesti ollut malleja ainakaan sillä tavalla kuin meillä eikä rymiä joihin olisi kutsuttu sitoutumaan. Olen ymmärtänyt että esim. Aabrahamin aikaan oli A:n perhe seurakunta, jonka "opettaja" A oli. Mooses oli yksin eikä uskonut voivansa olla mahdollinen Jumalan osoittamaan työhön.
Heillä täytyi olla vilpitön ja aito suhde Jumalaan, mikä se sitten olikin. Tuskin he hoilasivat polvillaan tai pitivät menoja vain muodon vuoksi, jos ei asiaa ylöspäin ollut.
-
Korostankin aina uskoa arjen elämässä enkä tarkoita sillä jeesustelua ja muuta julkihurkastelua, vaan päin vastoin.
Sellaista en ole sinusta koskaan ajatellutkaan! (jeesustelua, hurskastelua)
-
Mä luulen, että uskonnollisuudessa ei ole mitään kummallista verrattuna "muuhun elämään". Yleisesti ottaen ihmiset hakeutuvat samanmielisten seuraan ja viihtyvät laumoissa, joilla on jotain yhteistä. Silloin on ihan luonnollista, että samantyyppisesti uskonnolliset ihmiset viihtyvät toistensa seurassa. En usko, että tämä on välttämätöntä uskon säilymiselle, vaikkakin se voi sitä tukea. Sen sijaan luulen, että yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä useimpien meidän ihmisyydelle. Turha on ihmistä usuttaa väkisin seuroihin tai jumalanpalvelukseen, turha toisaalta vähätellä sitä tarvetta, joka monia niihin ajaa.
nimim. seuroissa viimeksi herättäjäjuhlilla :-)
-
Minusta jumalanpalvelukseen, seuroihin ja vaikkapa herättäjäjuhliin osallistumisessa on semmoinen tärkeä pointti, että niillä annamme esimerkin omille lapsillemme. En pitäisi sitä kovinkaan vähäpätöisenä asiana.
Meidän on hyvä mm. kunnioittaa isää ja äitiä, siunata Israelia, osallistua oman seurakunnan kokoukseen ja kannattaa lähetystyötä siksi, että Raamatussa meitä kehotetaan siihen. Siis ihan siksi, että meitä kehotetaan siihen. Ei siksi, että me pelastuisimme.
-
Tuo, että puu ei yksin pala on ihan kokomusperäinen juttu, jonka jokainen takanomistaja tietää. Se sopiiko se tähän on eri kysymys, mutta se, että on samanmielinen kumppani, se helpottaa ja tukee. Toki kaikkea voi käyttää väärin, mutta se ei ole syy hylätä kaikkea. Korostankin aina uskoa arjen elämässä enkä tarkoita sillä jeesustelua ja muuta julkihurkastelua, vaan päin vastoin.
Minua on eräissä elämäni vaiheissa lyöty kaksi kertaa tuolla "yksinäinen puu ei pala" -kalikalla. Olen tyytynyt itse tykönäni nauramaan sille, että lyöjät eivät tunne jätkänkynttilää eivätkä myöskään partiolaisten versiota iloisesti roihuavasta pystypölkystä.
-
Minua on eräissä elämäni vaiheissa lyöty kaksi kertaa tuolla "yksinäinen puu ei pala" -kalikalla. Olen tyytynyt itse tykönäni nauramaan sille, että lyöjät eivät tunne jätkänkynttilää eivätkä myöskään partiolaisten versiota iloisesti roihuavasta pystypölkystä.
En halunnut lyödä sillä, niin se vain takassa on. Jätkänkynttilassä taas palaa itseasiassa neljä puuta eikä yksi. Partioon en ole koskaan kuulunut enkä tunne tapausta. Ei Jampekaan ihan yksin viime vuosina ole ollut, vaan tuhat kertaa on tänne kirjoittanut vastinetta hakien.
-
Vieraalta tuntuu ajatella että joku iso ryhmä on keksinyt tavan harjoittaa uskontoa johon muitakin sitten kutsutaan, pahimmassa tapauksessa vielä "ainoan oikean" tavan.
Ymmärrän kyllä tarkoituksesi, mutta silti toit mieleen kiinnostavan kysymyksen: miten yksityinen asia uskonto voi olla?
Käsitän asian niin, että uskonto on yhteisöllinen asia. Yksilön ikioma, kaikista muista poikkeava uskomusmaailma ei ole vielä uskonto.
Auttaisiko asian hahmottamisessa viime vuosisadan alun saksalaisen sosiologin Ferdinand Tönniesin käsitteet Gemeinschaft (yhteisö) ja Gesellschaft (yhteiskunta). Tietoa näistä käsitteistä suomeksi Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen kohtalaisen ymmärrettävässä materiaalissa (http://www.uta.fi/tyt/avoin/verkko-opinnot/sosiaalipsykologia/tonnies.html).
Siteeraan aineistoa:
Tönniesin mukaan kaikki yhteisöt (Gemeinschaft) rakentuvat yhteisymmärryksen varaan. Yhteisössä vallitsee eräänlainen sopu siinä mielessä, että jäsenet ikään kuin luonnostaan noudattavat kirjoittamattomia ja julkilausumattomia sääntöjä. Heidän suhteensa, yhteiset toimensa ja eriarvoinen asemansa yhteisössä eivät perustu sopimukseen, vaan tapoihin, uskontoon ja yksimielisyyden tarpeeseen.
---
Yhteiskunnalliset (Gesellschaft) suhteet alkavat muodostua vaihdon ja sopimusten myötä. Niiden edellytyksenä ovat yksityisomaisuus ja juridiset tai luonnolliset henkilöt, jotka pitävät kiinni omastaan ja toimivat oman etunsa mukaisesti. Tätä varmistamaan tarvitaan viime kädessä kirjoitettuja lakeja, oikeuslaitos ja niitä tarpeen tullen toimeenpanevia yhteiskuntaa edustavia ammattilaisia.
Tönniesin käsitteet eivät sovellu aivan suoraan uskonnolliseen organisoitumiseen, mikäli käytetään kristillistä käsitteistöä Kristuksen universaali kirkko - kirkkoinstituutiot - paikallisseurakunta - pienyhteisö. Pidän niitä silti hyödyllisenä. Lisää hyödyllisiä apukäsitteitä löytyy verkostososiologiasta, kuten siitä teoriasta, jonka mukaan ihminen pystyy hallitsemaan vain noin 150 tuttavan verkostoa.
Omassa seurakunnassani on 13 000 jäsentä. Tiedän, että olen seurakunnan jäsen, mutta en kyllä voi sanoa, että tunnen kuuluvani siihen. Erilaiset kaveriporukat, joihin tunnen kuuluvani - asiakirjatietoa niistä ei olekaan - ovat puolesta tusinasta muutamaan kymmeneen.
Jos koetan vetää yhteen tätä sekavahkoa esitystä, niin useilla ihmisillä on jonkinlainen tarve tuntea kuuluvansa johonkin yhteisöön. Tönniesin teorian mukaan tuollainen yhteisö on pieni, luokkaa kylä. Tämä pyrkimys edistää uskonnollisten pienryhmien syntymistä.
Sitten on tietysti myös sellaisia ihmisiä, jotka karttavat Gemeinschaft-tyypisiä yhteisöjä tai ainakin voimakasta tunnesitoutumista sellaisiin. Tällainen suhtautuminen ei ole itsellenikään vallan vieras, vaikka se on iän myötä laimentunut.
Mt
-
En halunnut lyödä sillä, niin se vain takassa on. Jätkänkynttilassä taas palaa itseasiassa neljä puuta eikä yksi. Partioon en ole koskaan kuulunut enkä tunne tapausta. Ei Jampekaan ihan yksin viime vuosina ole ollut, vaan tuhat kertaa on tänne kirjoittanut vastinetta hakien.
Täällä en suinkaan koe itseäni lyödyksi vaan pikemminkin hellityksi. Rikkinäinenkin voi tuntea Jumalan rakkautta. Parasta on se, ettei pakoteta roihuamaan. Saa elää säästöliekilläkin. Kovin leimuavaa minusta ei tulekaan, koska paloin jo melko loppuun uskoontulo- ja pyhityskristillisyydessä.
Totta on, että yhtä pölliä ei juuri saa syttymään pelkillä tulitikuilla. Työkaluja tarvitaan: pölkkyyn on joko sahattava ristiviillot tai kairattava ristiin pysty- ja vaakasuorat reiät. Ristin kautta se tuli syttyy siis.
-
Mukava kuulla sinusta Jampe, ja Pirska oli varmaan oikeassa, tulet paikalle kun sinulla on sanottavaa.
Voin sanoa hyvin vähän,. vain, että tämä hieman ulkokohtainen kristillisyyden vaatimus teki tilanteen omalla kohdallani kestämättömäksi. En pystynyt tuollaiseen, osallistumisvelvoitteeseen, raamatunlukuvelvoitteeseen (kolme lukua arkisin viisi pyhäisin) evankelioimisvelvoitteesta tuli naurunasia omassa mielessäni, kun alettiin todistella kuinka "ihmiset eivät lue raamattua vaain teitä" ja tekevät uskonratkaisun, ns "vapaantahdonratkaisun" näkemänsä perusteella. Ei ollut juuri esittää hyvää. Miksi he uskoisivat puheitani jos en pysty esittämään hyvää ja onnellista?
Myöhemmin siitä tuli ajatus mahdottomuudesta, jolla tuskin on juurikaan tekemistä sen kanssa mikä on oikea suhde minun ja Jumalan välillä, ja siitä on kyllä pitänyt Jumala huolen. Tällä hetkellä elää täysin totena se, että minusta ei irtoa mitään hyvää, ei edes muodollista uskonnollisuutta tässä sekularisoituneessa maailmassa. Täytyy silti tehdä sosiaaliseettisesti kestäviä ratkaisuja, ymmärryksensä mukaan, lajitella jätteet ja auttaa jotakin Planin kummitoimintaa, niin tehdään aika yleisesti eikä sillä ole juuri tekemistä uskon kanssa.
Pidän Lutherin ajatuksesta: On hyvä luottaa edes vähän jos kohde on luottamuksen arvoinen, kuin luottaa hurmiossa johonkin aivan epäluotettavaan, ja se hyvin vähän hyvin luotettavaan luottaminen kaikessa kai merkitsee juuri nyt eniten.
En tiedä vastaako tämä kenellekään. Jumala oikaisee itse vinoutuneet välit itseensä, ihminen purjehtii täällä Skyllan ja Kharybdiksen välillä joka tapauksessa ja on joka hetki jommalle kummalle haaksirikossa. Odottakaa , minä odotan samaa jatkuvaa korjaamista itsekin, ja siihen voi luottaa vähän, koska kohde on pomminvarmasti luotettava.
-
Mä luulen, että uskonnollisuudessa ei ole mitään kummallista verrattuna "muuhun elämään". Yleisesti ottaen ihmiset hakeutuvat samanmielisten seuraan ja viihtyvät laumoissa, joilla on jotain yhteistä. Silloin on ihan luonnollista, että samantyyppisesti uskonnolliset ihmiset viihtyvät toistensa seurassa. En usko, että tämä on välttämätöntä uskon säilymiselle, vaikkakin se voi sitä tukea. Sen sijaan luulen, että yhteisöllisyys on lähes välttämätöntä useimpien meidän ihmisyydelle. Turha on ihmistä usuttaa väkisin seuroihin tai jumalanpalvelukseen, turha toisaalta vähätellä sitä tarvetta, joka monia niihin ajaa.
nimim. seuroissa viimeksi herättäjäjuhlilla :-)
:023: :) :023:
-
Nyt kun en ole enää piitkiin aikoihin millään tavalla yrittänyt "ylläpitää uskon liekkiä", -huomaan ainakin omalta kohdaltani sen, etten voi sittenkään vielä sanoa ettenkö uskoisi. En tiedä mitä olen menettänyt paitsi sen, että kukaan ei enää pidä minua uskovaisena. Näille olen sanonutkin etten enää "ole uskossa". Oikeastaan nautin siitä
nuo tuntemukset ovatkin puhtaasti psykologis-pohjaisia eikä niillä ole mitään tekemistä sen kanssa miten kaukana tai lähellä Jumala oikeasti itsekutakin on.
Itse otin tuon rauhallisesti ja ilmoitin juttua mietittyäni, että en "ole uskossa" irrottauduttuani nuoruuden uskonnollisuuden normatiivisuudesta. Luulin kyllä sen kattavan koko kristinuskon, ja pidinkin itseäni melko kauan "ateistina".
Olettaakseni nämä kuuluvat myös ihmisen psykologiseen kehitykseen, nuorena ajattelee itsestään melkoisen paljon, jaksaa paljon ja sitoutuu aika kiihkeästi. Nuoruuden terveeseen narsismiin kuuluu niinikään tuollainen vaihe, jota nimitetään "uskonnollis-fanaattiseksi" periodiksi, siinä viidestätoista kahdeksaantoista. Tunteenomainen julistus vetoaa voimakkaimmin henkilöihin joilta tyydyttävä viitekehys tai aatemaailma puuttuu, tai se on liian ristiriitainen. Jos mietin kymenlaaksolaisnuoria 70-luvulla, niin meihinhän viitoslainen "Jeesus siis hei ihan tolleen oikeesti" on ... niin mitä, no tullut antamaan yltäkylläisen elämän (siis täh?) , avaamaan ovet yliopistoon (ilman lukemista?) ja osoittamaan poikaystävän, no niin, saatiin paljon kristillisiä avioeroja...se iski kuin kuuma veitsi voihin julistaessaan vielä että tässä nyt on se perimmäinen totuus kaikesta - ja meillä oli suuri ja jalo tehtävä viedä se äk-ki-ä kaikille. Meille oli kaupiteltu marxilaisuutta ja kymmentä vuotta vanhemmat viilettivät siellä täydessä hurmiossa mutta me lapsemmat emme uskoneet - näimmehän me että sosialismi taloustieteellisenä teoriana on kärsinyt tappion. Aika moni oli käynyt Neuvostoliitossa. Keisarilla ei ollut vaatteita.
Tämä ns julistus vetosi johonkin muuhun kuin kaipaukseen saada jumalasuhde syvennettyä ihan lapsenuskosta aikuistuvan nuoren ja vähitellen aikuisen uskoksi. Tekemistä saatiin ja vähitellen aika kauheita oireitakin useimmat, mutta onnetonta kyllä tuskin se paljoakaan Jumalasta kykeni välittämään. Siitä olen ollut aika katkera myöhemmin, sillä joiltakin, monilta, se riisti uskon kaikkeen ja kasvun mahdollisuuksia se häiritsi niinikään. Me emme oikein aikuistuneet.
Kyseessä ei välttämättä ainakaan omalla kohdallani, tuskin muidenkaan, ole muu kuin tavallinen aikuistuminen, kun tuo on pakko jättää. Ei jaksa riehua ja käsitys itsestä muuttuu realistiosemmaksi. Meillä aika moni irrottautui samaan tyyliin, ja käsittääkseni myös yksittäisten työntekijöiden meille tuomasta varsin kammottavasta jatkuvasta pelosta, "uskovien ylöstenpaamisen. spennaamisesta ja maailmanlopun ja ns. vaivanajan kauhujen pelkäämisestä oli pakko päästä kauas.
Minulla on jäännösoireena tästä yhä ilkeä tapa, jos ja kun saarnaamaan asettuu pappi joka posmittaa tätä tai lähellekään, minun on pakko päästä ulos kirkosta ja heti. Lähden ja kävelen vähän aikaa ulkona rauhoittumassa ja useimmiten palaan ehtoolliselle, mutta tuosta paniikista jää pskan maku suuhun silti.
............................................................
Dogmatiikan historia tuntee jonkin verran aikakausia ja henkilöitä, joiden mukaan peräti oppilausumat voitaisiin laatia henkilökohtaisen elämysmaailman perusteella, mutta he lienevät marginaalissa. Heillä, lähinnä ajattelen Schleiermacheria, on ehkä annettavaa jos tahtoo tutkia ihmisen mielikuvaa tuonpuoleisesta, muttei edes teologiaa voi sellaiselle rakentaa, miten sitten uskoa.
-
Mulle jumalanpalvelukset, seurat, herättäjäjuhlat, veisuu, ystävien tapaaminen sun muu ovat sen verran rakkaita juttuja, että jos ne multa jotenkin kiellettäisiin tai estettäisiin, kävis varmaan hyvin helposti niin että unohtuisi Jumalakin.
Ihmiselle, jolle usko on ensi sijassa yksilöllinen eikä yhteisöllinen juttu, ei uskonnollisuudesta luopuminen varmaan olisi mikään kauhea menetys.
-
Mulle jumalanpalvelukset, seurat, herättäjäjuhlat, veisuu, ystävien tapaaminen sun muu ovat sen verran rakkaita juttuja, että jos ne multa jotenkin kiellettäisiin tai estettäisiin, kävis varmaan hyvin helposti niin että unohtuisi Jumalakin.
Ihmiselle, jolle usko on ensi sijassa yksilöllinen eikä yhteisöllinen juttu, ei uskonnollisuudesta luopuminen varmaan olisi mikään kauhea menetys.
Aika kiinnostava ajatus. Itseni piti irrottautua vähäksi aikaa myös tietystä ystäväpiiristä, no, verrattain nuorena oli kyllä jo opintojen myötä tullut tilalle uusi ja paikkakunnan vaihdon mukana vieraannuttu vähän. Kahta suurempi ongelma tuo kyllä on, ja juuri noiden "nuorisouskontojen" ja "koululaisherätysten" traagisimpia puolia - ellet rehellisyyden nimissä voi olla enää menossa mukana, joudut luopumaan liiasta, ystävistä - ja Jumalasta. Mutta ei se noin mene, jotakin ennättää silti kuulla, lukea Raamatusta tai tietää muusta kasvupohjastaan - enimmiltään kai juuri sieltä. Lohduton kaipaushan siitä jää ja juuri Jumalan puoleen.
Sen takia surettaa, jos lapsena/nuorena on kiihkossa hillunut jossakin jonka pohja ei kestänyt aikuistumista.
Samoin kyllä jäi pitkäksi aikaa mietityttämään Hengellisen Kuukausilehden hätääntyneen äidin kirjoitus "poikasensa" lentoharjoituksista" "On pakotettu seuroihin... on pakotettu juhlille... onko lopullisesti rokotettu kaikkea hengellisyyttä vastaan?"
"Lentoharjoituksiahan nämä sinulta ovat, poikaseni..." äiti lopulta huoahtaa huojentuneena, aikansa sureksittuaan, kun poika protestoi ja kieltäytyy kuuntelemasta. Lentopyrähdyksiään treenaava rastaanpoikanen nämä ajatukset herätti. No, niin kai ja hyvä jos äiti sai lohdun mutta mutta...
Enpä tiedä. Sen näyttää aika. Ehkä rokotettiin, kuten moni lestanttiperheen lapsi. En ymmärrä miksi pakottaa, mukaan voi kutsua, voi myös selvittää että kodin pelisäännöt ovat tietyt, että nuorta ei jätetä yksin kavereineen kotiin pitkäksi viikonlopuksi, koska vanhemmilla on hänestä vastuu, mutta pakottaa hengellisyyteen - mihin se johtaa?
-
Kauhealle tuntuu seuroihin, kirkkoon tai Herättäjäjuhlille pakottaminen. Ei tulisi mieleenkään, koska itseäni ei ole pakotettu enkä ole itsekään noita pakottanut omille lapsilleni. Ihan pieniä ei tarvitse edes houkutella ja joskus isompia voi houkutella, mutta kyllä täytyy olla vapaus jäädä kotiin, jos on jo niin iso, että pärjää sen aikaa yksin.
-
Enpä tiedä. Sen näyttää aika. Ehkä rokotettiin, kuten moni lestanttiperheen lapsi. En ymmärrä miksi pakottaa, mukaan voi kutsua, voi myös selvittää että kodin pelisäännöt ovat tietyt, että nuorta ei jätetä yksin kavereineen kotiin pitkäksi viikonlopuksi, koska vanhemmilla on hänestä vastuu, mutta pakottaa hengellisyyteen - mihin se johtaa?
Tuosta pakottamisesta nousi mieleen että mitenkähän paljon (ihminen kun on raadollinen) sitä pitää näytellä muille uskovaisille uskovaisuutta: "meillä näin hienosti... koko perhe olemme hurrrrrrjan hartaita ihmisiä ja toinen toistaan enkelimäisempiä..." ?
Pakottaminen voi liittyä niinkin raadolliseen asiaan kuin että ulospäin pitää yrittää näyttää kiiltävältä: "koko perhe on uskovaisia". Minusta muutenkin tuntui että uskovaispiireissä oli jotenkin kaiken aikaa todistettava omaa uskovaisuuttaan pitämälllä todistupuheita, vastaamalla "rauhaa" ja toivottamalla "siunausta" ja aina joku oli kyselemässä että "vieläkös olet uskossa?". Sitä ikäänkuin testattiin kaiken aikaa. Testaaminen oli suorastaan sisäänrakennettu ominaisuus tuohon koneistoon. Jos ei muuten, niin koko ajan olisi pitänyt olla ottamassa kantaa milloin mihinkin ilmiöön tai asiaan. MInusta rupesi tuntumaan että uskovainen oikein elää sillä että koko ajan on joku/jokin ilmiö jota voi paheksua kuten "maailma" tai meikin käyttö, tanssiminen tai väärät mielipiteet. Ainahan seurapuheet ovat olleet 90%:sesti polemiikkia. Ainakin niissä piireissä joissa itse liikuin. Pelkkä poleemisuus ei riitä kuitenkaan kristinuskon sisällöksi tai oppitaistelut. Jotenkin sellainen rauhallisuus, iloisuus ja vapaus tuntui puuttuvan siitä yhteisöelämästä kokonaan. Ironista sikäli että juuri "rauhaa, iloa ja vapautta" :han uskovaiset muille kauppaavat mitä innokkaimmin. Ehkä kyse onkin aivan uudenlaisesta "ilosta" kuten eräs saarnamies kerran totesi:
"vedetään nuttura takaa niin kireälle, että suupielet vääntyvät ylöspäin ja sanotaan muillekin: "hei tuu tänne iloon!" :kahvi:
-
Tuli tuosta Jampen kirjoituksesta mieleeni se, kun nykyään näkee aika paljon autoissa sitä kristittyjen kalasymbolia. (Myös lähisukuni harrastaa tätä.) Käsittääkseni alkuaikojen kristityt käyttivät sitä salaisena merkkinä toistensa tunnistamisessa, koska avoin kristinuskon tunnustaminen tiesi kuolemantuomiota. Tarkoitus on kai periaatteessa vieläkin sama, mutta epäilen, että osittain homma on kääntynyt päälaelleen. Nykyään useimmat tietävät symbolin merkityksen, ja sitä ehkä käytetäänkin hieman ylpeilymielessä: katsokaa, me olemme kristittyjä!
-
Jotenkin sellainen rauhallisuus, iloisuus ja vapaus tuntui puuttuvan siitä yhteisöelämästä kokonaan. Ironista sikäli että juuri "rauhaa, iloa ja vapautta" :han uskovaiset muille kauppaavat mitä innokkaimmin. Ehkä kyse onkin aivan uudenlaisesta "ilosta" kuten eräs saarnamies kerran totesi:
"vedetään nuttura takaa niin kireälle, että suupielet vääntyvät ylöspäin ja sanotaan muillekin: "hei tuu tänne iloon!" :kahvi:
Meninpä kerran musiikkitunnilleni joskus silloin joskus, opettaja notkui hilpeässä tinassa lähikapakan ovella ja selitti olevansa hieman juovuksissa tunninpitoon (mikä oli aivan epäämätöntä ja ilmeistä) mutta että sisällä olisi hyvää seuraa... tarjoavat oluen... oli kyllä siinä naurussa piteleminen kun pöydän takaa ponnahtaa kollega vielä hilpeämmässä humalassa (oli määrä olla jossakin pitämässä esitelmää jostakin hänen) ja lähes Sieg Heil - asentoon kättä kohottaen kajauttaa: Jumalan terve! Vieläkö sisar on uskomassa? Eipä siinä naurulta saanut sanottua kuin että ei nyt tämän paremmin, mutta kiitos nyt kaikin puolin ja tavoin. Irtosi nuttura ainakin viisi senttiä liitoksistaan, kun kaverilla piti pokka niin täydellisesti. Sieltä tuli oppilausetta ihan oikeaoppisesti...
no niin, tässä on meneillään ekumeniikan pänttäämistä kuten voi tekstistäkin havaita ja koska se on vain osittain hupaisaa niin tuli tämä tänne... kai olisi pitänyt vitsiosioon,,, anteeksi vaan...
-
Tuosta Leenan tarinasta tuli mieleen omasta varhaisesta lapsuudestani minulle kerrottu. Lähetystyöntekijäperheiden hurskasta piinaviikon hartautta elävöitti pikkulasten parvi, joka kirmasi kiljuen ja kikattaen yhteisen ruokapöydän ympärillä. Joku pastoreista luki Raamattua asianmukaisen alakuloiseen sävyyn: - Ja kun Pilatus näki, ettei mikään auttanut, vaan että meteli yhä yltyi...
Silloin kaikki aikuiset purskahtivat yhtaikaa nauruun.
-
Tuli tuosta Jampen kirjoituksesta mieleeni se, kun nykyään näkee aika paljon autoissa sitä kristittyjen kalasymbolia. (Myös lähisukuni harrastaa tätä.) Käsittääkseni alkuaikojen kristityt käyttivät sitä salaisena merkkinä toistensa tunnistamisessa, koska avoin kristinuskon tunnustaminen tiesi kuolemantuomiota. Tarkoitus on kai periaatteessa vieläkin sama, mutta epäilen, että osittain homma on kääntynyt päälaelleen. Nykyään useimmat tietävät symbolin merkityksen, ja sitä ehkä käytetäänkin hieman ylpeilymielessä: katsokaa, me olemme kristittyjä!
Todellakin! Monesti se tuntuu olevan kauhean olennaista että muut tietävät meidän olevan kristittyjä. Samaa shittiä on ns. "todistuspuheenvuorot" joissa ei yleensä yritetäkään puhua evankeliumia vaan kerrotaan "miten minusta tuli kristitty" MINÄMINÄMINÄ...
-saatetaan jopa oikein juurta jaksain selostaa miten minä ennen olin niiiiiiiiiin suruton ja ryöttäsyntinen, mutta kuinka minäminäminäMINÄMINÄMINÄ olen nyt muuttunut niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin mahhtavasti, kuinka suuuuuuuuuuuuuuuri onkaan muutos joka MINUSSAMINUSSAMINUSSA tapahtui!!! Katsokaa ja hämmästelkää!!! Kurjat maan matoset, painukaa polvillenne ja ihailkaa minua!!!
:109: :109: :109: (ja sitten aplodeja) :eusa_clap: :eusa_clap:
-
Minä (minäminäminä!) olen väsynyt kaloihin autoissa ja Raamatulla päähän paukuttaviin uskonsisariin. Olen tympääntynyt kaikkeen nostatukseen. Uskonnollisuus (silloin kun sitä ei käytetä puhuttaessa aktiivisista seurakuntalaisista) on horisontaalisesti kaiken elämässä läpi leikkaava juttu. Sen ei pitäisi olla kaloja ja ylistystanssia vaan ajattelutapa. Asia, joka on selkäytimessä. Rukous lähtee just oikeella hetkellä yhtään asiaa miettimättä ja suunnittelematta. Ei yhtään ajatusta tai tekoa, joiden pontimena (voi jumpe mikä sana!) ei ole usko.
(Olen tänään kuunnellut pari tuntia todistuksia. Ja väsyttää!)
(En ole yhtään muita parempi.)
-
Todellakin! Monesti se tuntuu olevan kauhean olennaista että muut tietävät meidän olevan kristittyjä. Samaa shittiä on ns. "todistuspuheenvuorot" joissa ei yleensä yritetäkään puhua evankeliumia vaan kerrotaan "miten minusta tuli kristitty" MINÄMINÄMINÄ...
-saatetaan jopa oikein juurta jaksain selostaa miten minä ennen olin niiiiiiiiiin suruton ja ryöttäsyntinen, mutta kuinka minäminäminäMINÄMINÄMINÄ olen nyt muuttunut niiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiin mahhtavasti, kuinka suuuuuuuuuuuuuuuri onkaan muutos joka MINUSSAMINUSSAMINUSSA tapahtui!!! Katsokaa ja hämmästelkää!!! Kurjat maan matoset, painukaa polvillenne ja ihailkaa minua!!!
:109: :109: :109: (ja sitten aplodeja) :eusa_clap: :eusa_clap:
En mene polvilleni. En hanki kalankivaa autooni enkä tee ristinmerkkiä aivan pelkästään uskonnollisista syistä. Aikoinaan ostin teinipoikana Pietarin kirkosta Roomasta aika kookkaan krusifiksin, jota sitten pidin kaulassani kunnes äitini pyysi minua lopettamaan sen pitämisen, kun se söi ihokkaat rikki. Sen jälkeen minulla ei ole ollut uskonnollisia tunnuksia. Vaimolla on körttihuivi(etupäässä pöytälaatikossa) ja siihen suhtaudun myönteisesti.
-
Minulla on kaulassani, useimmiten piilossa, Nuuskamuikkunen ja Toursin pyhä Martinus. Ovatko ne uskonnollisia tunnuksia? Tjaa... Muikkunen voisi olla jonkinlainen symboli elämästä vaelluksena; Martinus taas on paitsi kaimani, myös jonkinlainen malli oikeasta kristillisestä asenteesta: puolet päällysviitasta palelevalle.
-
Tuosta pakottamisesta nousi mieleen että mitenkähän paljon (ihminen kun on raadollinen) sitä pitää näytellä muille uskovaisille uskovaisuutta: "meillä näin hienosti... koko perhe olemme hurrrrrrjan hartaita ihmisiä ja toinen toistaan enkelimäisempiä..." ?
Pakottaminen voi liittyä niinkin raadolliseen asiaan kuin että ulospäin pitää yrittää näyttää kiiltävältä: "koko perhe on uskovaisia". Minusta muutenkin tuntui että uskovaispiireissä oli jotenkin kaiken aikaa todistettava omaa uskovaisuuttaan pitämälllä todistupuheita, vastaamalla "rauhaa" ja toivottamalla "siunausta" ja aina joku oli kyselemässä että "vieläkös olet uskossa?". Sitä ikäänkuin testattiin kaiken aikaa. Testaaminen oli suorastaan sisäänrakennettu ominaisuus tuohon koneistoon. Jos ei muuten, niin koko ajan olisi pitänyt olla ottamassa kantaa milloin mihinkin ilmiöön tai asiaan. MInusta rupesi tuntumaan että uskovainen oikein elää sillä että koko ajan on joku/jokin ilmiö jota voi paheksua kuten "maailma" tai meikin käyttö, tanssiminen tai väärät mielipiteet. Ainahan seurapuheet ovat olleet 90%:sesti polemiikkia. Ainakin niissä piireissä joissa itse liikuin. Pelkkä poleemisuus ei riitä kuitenkaan kristinuskon sisällöksi tai oppitaistelut. Jotenkin sellainen rauhallisuus, iloisuus ja vapaus tuntui puuttuvan siitä yhteisöelämästä kokonaan. Ironista sikäli että juuri "rauhaa, iloa ja vapautta" :han uskovaiset muille kauppaavat mitä innokkaimmin. Ehkä kyse onkin aivan uudenlaisesta "ilosta" kuten eräs saarnamies kerran totesi:
"vedetään nuttura takaa niin kireälle, että suupielet vääntyvät ylöspäin ja sanotaan muillekin: "hei tuu tänne iloon!" :kahvi:
Herännäisyydessä ei tarvinnut pitää tuommoista teatteria. Oli selkeä sanoma, synti sanottiin synniksi ja armosta saatiin anteeksi. Ei jäänyt kaunoja vanhempia eikä uskonyhteisöä kohtaan.
Entäpä nyt, kun vuosikymmeniä on vierähtänyt. Tuntuu, että mitä hullumpia kotkotuksia ulkopuolelta työnnetään kirkkoon, niin körttiläiset ovat niitä etunenässä hyväksymässä. Jos joku kirkon virassa oleva kyseenalaistaa vaikkapa jotain uskontunnustuksen kohtaa, niin Herättäjä-Yhdistys on aivan hampaaton puuttumaan siihen asiaan. Ei voi edes ottaa kantaa ellei ole samaa mieltä. Tooooooooooooooottakai tottakai me hyväksymme, emme me tieeeeeeeeeeeetenkään voi tuomita tällaista.
-
Minulla on kaulassani, useimmiten piilossa, Nuuskamuikkunen ja Toursin pyhä Martinus. Ovatko ne uskonnollisia tunnuksia? Tjaa... Muikkunen voisi olla jonkinlainen symboli elämästä vaelluksena; Martinus taas on paitsi kaimani, myös jonkinlainen malli oikeasta kristillisestä asenteesta: puolet päällysviitasta palelevalle.
Ei ole mitään, koska ketjut katkeilevat, kaikki amuletin tapaisetkin häviävät, SOS-passi pitäisi olla mutta kun sekin ketju aina hajoaa... jokin epilepsialiiton tunnus viruu Kebnekaisella toinen Montreuxissa... eli saisi nyt edes nämä kulkemaan.
Kalankuvia tässä nyt vielä.
Mutta tuollaisen Martinuksen ottaisin mielelläni, todella, koska se on eettinen johdos jostakin johon en aina oikein usko mutta silti toivon. Ja kumma kyllä, rakastan (milloin uskallan). :026:
-
Mulla on karhun kuva autossa (Patvinsuo Kansallispuisto - Nationalpark). :109:
-
Mulla on karhun kuva autossa (Patvinsuo Kansallispuisto - Nationalpark). :109:
Niin siellä oli niitä karhuja. Tämä on syrjähyppy aihepiiristä mutta selvisikö se Kimmelin rantaan hukkuneen karhuparan kohtalo koskaan?
-
Mielenkiintoista ja syvällistä pohdintaa on syntynyt ko. aiheesta. Jampe, Leena, mt ja muutkin ovat antaumuksella ja itsensä likoon laittaen osallistuneet keskusteluun. Niinpä minäkin laitan lusikkani keitokseen.
Koskaan ei voida välttyä siltä, etteikö kristittyjen keskuudessa uskonasioista ajateltaisi eri tavoin. Tai jos niin ei ole, johtaa se lahkolaisuuteen sen pahimmassa merkityksessä - omaan ylivertaisuuteen. "Ihmiselämässä vajavaisuus, ilmaisun puute, omat kokemuksemme, sekä rajoittuneisuus erilaiseen kehitystasoon ja henkiseen perintöön johtavat erilaiseen ajatteluun" (Martti Simojoki). Käsitystapojen eroavaisuudet aiheuttavat usein ristiriitoja ja erilaisia tulkintatapoja uskonasioista puhuttaessa.
Elämämme muodostuu minun käsitykseni mukaan erilaisista päällekkäin olevista kansioista, joissa näkyy jälkeenpäin ajateltuna kokemuksemme ja aistiemme muistiinmerkitsemät erityiset tapahtumat. Joskus nämä vuosikymmentenkin takaiset asiat nousevat pintaan meidän tahtomattammekin - muistot joita olemme sisässämme kantaneet. Foorumin kirjoituksista - tämän aiheen kohdalla - on tällaisia seikkoja nyt havaittavissa.
Itse ajattelen kristittyjen yhteyden kaikissa sen merkityksissä olevan tärkeää. Jumalan sanan mukaan Herran Henki on siellä missä Häneen turvaavat ihmiset ovat koolla Hänen nimessään. Joku on sanonut, että tänä aikana, jolloin yhä vain harvemmat ovat todellisuudessa "Herran asialla", kristityt ovat kuin metsässä mättäisen alle piiloutuneet sienet. Ne odottavat raikasta syyssadetta ("herätyksen tuulia" [Paavo Ruotsalainen]) noustakseen esiin. Sitä ei voi kukaan tehdä yksin, vaan yhdessä - yhdessä rintamassa Jumalan avulla. Herran Henki on aina myös seurakunnan henki, joka kutsuu kristittyjä yhteen. Jeesuksen meille jättämä Puolustaja - Pyhä Henki - tekee kristityt (körttiystävät) meille rakkaiksi ja seurakunnan jumalanpalveluksen (seurat) meille tärkeäksi.
-
Kaukaakin tulevat kehottajat, he uskomme vahvistavat.
Nurkkakuntaista lahkoutumistakin vastaan on hyvä tavata joskus vaikkapa thaimaalaisia tai venezuelalaisia kristittyjä.
-
Niin siellä oli niitä karhuja. Tämä on syrjähyppy aihepiiristä mutta selvisikö se Kimmelin rantaan hukkuneen karhuparan kohtalo koskaan?
En tiedä muuta kuin että se oli laiha, nuori karhu..
-
minua ihmetyttää sellainen, että aina selitetään kristittyä... pitäisin ihmisestä...
-
En tiedä muuta kuin että se oli laiha, nuori karhu..
Tervehdyksiä saarnastuolista:
Rakkaat kristityt !
Rakkaat sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!
Rakkaat seurakuntalaiset!
Sisaret ja veljet!
Hyvät sanankuulijat!
ym, ym
Joskus tuntuu toinen tervehdys mukavammalta kuin toinen.
-
Rakkaat veljet ja sisaret on ndongaksi rakkaat oman äidin lapset: aamwameme aaholike! Se on minulle rakas ilmaus Isän, Pojan ja Pyhän Hengen seurakunnassa.
-
Oman äidin lapset on koko ihmiskunta.
-
Mitä muita äidinrakkauden kertomuksia löytyy Raamatusta kui Mooseksen äidin, Jeesuksen äidin ja yleisesti "Raakel itkee lapsiana" ?
Isät mainitaan usein, kun he tuovat lapsiaan Jeesuksen parannettavaksi. Aika oli sellainen.
-
Missä se kohta onkaan jossa sanotaan Jumalan lohduttavan, kuin äiti lohduttaa lapsiaan? Se on joko Jesajassa tai jossakin psalmissa. Ja kolminaisuuden eräs kuva on varsin feminiininen: Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä synnytin sinut. Jumalaa puhutellaan Isäksi, niinhän Jeesus itse opettaa rukoilemaan.
Joskus mietin tuota alkukertomusten kohtaa jossa Jumala loi ihmisen "kuvakseen, kaltaisekseen" mieheksi ja naiseksi Hän loi heidät, olisiko niin, että Jumalalla on paljon sellaisia ominaisuuksia joita me olemme tottuneet pitämään miehisinä, ja samoin, naiselle kuuluvina? Että se olisikin luettava noin päin eikä komennuksena olla hetero? Jumalan kerrontaa siitä, mitä Hän on -- ilmoitusta? Vaikka Jumala onkin salattu, on meille kuitenkin kerrottu jotakin, se, mitä meidän tarvitsee tietää.
Ihmettelin tässä kun yksi tuttava teologi vallan raivosi, että Jumala on salattu ja että kaikki systemaatikot on ihan kamalia kun ne tekevät dogmeja ja sanovat sitten että kas siinäpä Jumala. Kyllä on käsitykset nyt keskiajalta. Ihan kuin olisi vähän tyhmä jos kiinnostuu niistä kaikista prismoista joiden läpi ilmoitusten valo on taittunut pitkin elämän matkaa, ja saisi tutustua kaikkiin mielenkiintoisiin ihmisiin ja niiden tuumailuihin... Ei ymmärrä... :-\ :026: Minä en usko että VAIN eksegeetit on viisaita tässä maailmassa.
-
Jes 66:13 Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan, Jerusalemin onni antaa teille täyden lohdun
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible
-
Pastori Juha Pessin kolumni 14.11.2010 Etelä-Suomen Sanomissa. Monet ovat kiittäneet häntä rohkeudesta ja ihmetelleet voiko tälläinen pappi saada pitää virkansa ev.lut.srk:ssa.
http://tuulaholtta.puheenvuoro.uusisuomi.fi/51859-kiitos-pastori-juha-pessi
-
Pastori Juha Pessin kolumni 14.11.2010 Etelä-Suomen Sanomissa. Monet ovat kiittäneet häntä rohkeudesta ja ihmetelleet voiko tälläinen pappi saada pitää virkansa ev.lut.srk:ssa.
Tuo lainaus ainakin on sellainen, jossa onnistuneesti sekoitetaan puurot ja vellit ja saadaan musta näyttämään valkoiselta.
Kysehän tässä ei ole siitä, etteikö homoja voisi vihkiä avioliittoon, vaan siitä, ettei heitä voida vihkiä avioliittoon samaa sukupuolta olevan kanssa. Eihän kirkolla ole kaavaa käsittääkseni myöskään esim. tekstissä mainittujen talousrikosten siunaamiseksi.
Perustelut tälle pitää kaivaa ihan muualta kuin luonnosta, siinä kirjoitus on oikeassa. Kirkko ei ole luonnontieteellinen laitos, vaan opettaa Jumalan sanaa.
-
Valitettavasti en ole vielä saanut E-SS:n kolumnia kokonaisena kopioitavaksi. Tämä oli vain ote ja Uuden Suomen bogissa.
Alkuperäisessä on laajoja perusteluja joista minäkin ymmärsin jotakin.
Linkitän jos saan sen näppiini.
-
Järkipuhetta ainakin tuon blogin perusteella.
Itsekin olen ihmetellyt sitä, että homoliittoja vastustetaan sillä perusteella, että ne eivät tuota jälkeläisiä kuten useimmat heteroliitot.
Jos nyt olen oikein ymmärtänyt, niin maapallolla on jo ihan tarpeeksi ihmisiä ja populaation kasvattamiseen ei ole suurempaa tarvetta. Jos muutama prosentti ihmisistä solmii homoliiton, niin ei se vaaranna tätä populaatiota mitenkään.
Yhtä suuri vaikutus on lapsenteon siirtämisellä tai siitä kokonaan luopumisella mm. uran vuoksi.
Siirretään vaan parisuhteen virallistaminen maistraatille ja kirkko antaa siunauksen sitä haluaville pareille.
Tähän ajatukseen olen päätynyt mm. seurattuani muutamia jaksoja Kesähäät-sarjaa. Onhan niissä avioliiton merkitys usein peli ja musiikki ja palavat olkilyhteet aidanseipäissä!
-
Jumala on...
-
niin
-
Onpa hyvinkin.
-
Ei paha.
-
Valitettavasti en ole vielä saanut E-SS:n kolumnia kokonaisena kopioitavaksi. Tämä oli vain ote ja Uuden Suomen bogissa.
Alkuperäisessä on laajoja perusteluja joista minäkin ymmärsin jotakin.
Linkitän jos saan sen näppiini.
Sain E-SS:lta kolumnin kokonaisena sähköpostiini. Tekijänoikeuksiin vedoten lehti kielsi julkaisemasta sitä. Saan jakaa sen ystäville jotka haluavat
esim. sähköpostiin tai YV:n.En vain osaa vielä sitä tekniikkaa.
Tässä asiassa olen omalla kohdallani joutunut muuttamaan kantaani äärilaidasta maltilliseen näkemykseen jota myös ko. artikkeli mielestäni edustaa.
Onko aihetta jatkaa keskustelua näin vaalien jälkeen ja muutenkaan tästä asiasta onkin taas harkittava tarkkaan. Riitahan tästä on tullut jo monien väleihin foorumillakin.
Siunataan ja rukoillaan niinkuin meille oikeaksi näytetään.
-
Hyvä, Riitta! Kyllä usein mietin omaakin teräväkielisyyttäni. On toisinaan ja suoraan sanoen joskus ajattelen että useamminkin kuin toisteppäin parempi puhua Jumalalle ihmisistä kuin ihmisille Jumalasta. Ainakin jos on itse satavarma että nuo toiset ovat juuri niitä väärässä olevia. Joskus tuntuu siltä että me emme oikein kuin luottaisi esirukouksen voimaan ja mahdollisuuksiin.
Itte tahtoo.
-
Minäkin olen teräväkielinen . Silti uskon olevani uskova. Ei sitä kielitaito määrää. Nöyrtyminen, anteeksipyyntö ja rukoukset auttavat ainakin minua.
(http://www.cosgan.de/images/smilie/teufel/nO80.gif)
-
Joo, on hyvä kun voi pyytää anteeksi. Silti joskus joku kiivastuneena singottu juttu tänne... niin. Ei näe sen toisen ilmeitä, ja joskus kyllä toivoo niitä livernä sanottuja sanomatta jääneiksi. Itelläkin joskus vaikka toinen pyytää anteeksi paha olo jää. Olen koettanut opetella semmoista että puhun vähemmän ja kuuntelen enemmän. Aina.
Kysykää :026: keneltä se oppi... hahhaa... aaveet JYRÄÄ!
-
ÖLuin vasta nyt. Oho. Mutta ehkä tämä voisi siunata nminuakin - ei avioliittoon, muuten vaan - siunaus kun ei oikeastaan kuuluisi syntymävikaisille. Perisynti on eri asia, luonnollisesti.
-
Poimin Pauli Annalan kolumnin HK nro 1/11.
http://www.h-y.fi/hk/hk2011/ark_11_01_kolumni_pa.html
-
ÖLuin vasta nyt. Oho. Mutta ehkä tämä voisi siunata nminuakin - ei avioliittoon, muuten vaan - siunaus kun ei oikeastaan kuuluisi syntymävikaisille. Perisynti on eri asia, luonnollisesti.
Minusta me olemme piilevine tai näkyvine vikoinemme tai puutteinemme samanarvoisia Jumalan lapsia, jotka elävät armon odotuksessa luottaen Kristuksen pelastutyöhön.
SV261
1. Nyt ylös, sieluni,
nous' ylös mullast' tästä!
Käy jalkain juureen Jumalan ja Karitsan.
Ja vaikk' ei silmäni
valoa Herran kestä,
niin kuitenkin sä riemuiten käy laulamaan.
Iäiseen iloon
ja juhlaan jaloon
oot Karitsan sä suuriin häihin kutsuttu.
Taivahan kunnia
on Herran armosta
sun osasi, sun perintös ja tavaras.
Siis riemuitse ja ajattele autuuttas.
2. Ah, kun mä kerran saan
herätä kuvanansa
ja kirkastetuin silmin nähdä Jumalan.
Ei sitten milloinkaan
oo sielu janoissansa,
kun häissä valmis morsian on Karitsan.
Saan kruunun siellä
ja puvun vielä,
tuon pyhäin vaatteen, Kristuksen vanhurskauden.
Mun syntisyyteni
syyn kyyneleihini,
saan siellä vaihtaa kunniaan ja pyhyyteen
ja kyyneleeni kiitosvirteen iäiseen.
3. Kun täällä puolittain
silmillä hämärillä
jo Herraa kaukaa katsellessa ilon saa,
kun taivaan ihanain
äänien sävelillä
jo täällä voimaa on-
oi aikaa tulevaa.
Hetkistä, joita
niin ihanoita
saan täällä viettää, loistaa Herran suloisuus.
Vaan kun mä muistelen
autuutta pyhien,
joidenka suusta soipi siellä virsi uus,
niin aivan maahan painaa taivaan ihanuus.
4. Siell' kaunis kannel soi,
he veisaa virttä uutta,
ei koskaan lopu se, ei koskaan vanhene.
Ei ääneen täällä voi
sen saada ihanuutta,
kuitenkin veisailen kiitosta Herralle.
Hän verellänsä
ja hengellänsä
myös minut Jumalalle lunastanut on.
Kunnia, kirkkaus,
voima ja ylistys
sun, Herra, iankaikkisesti olkohon
ja taivas, maa ja meri amen sanokoon!
Johan Kahl
Sävel Kalannista
-
Poimin Pauli Annalan kolumnin HK nro 1/11.
http://www.h-y.fi/hk/hk2011/ark_11_01_kolumni_pa.html
Jotenkin kiehtovaa oli ja on, että Pauli Annala tupsahti lehteen (HK ) aika lähelle sitä kohtaa, jossa hänestä ( Pauli-herra siis ) puhuttiin! :icon_lol:
-
Niin, ja kansikuvassa oli pikku-Riitta! :icon_biggrin:
-
Minusta me olemme piilevine tai näkyvine vikoinemme tai puutteinemme samanarvoisia Jumalan lapsia, jotka elävät armon odotuksessa luottaen Kristuksen pelastutyöhön.
`
Siitä emme kuitenkaan pääse että meillä täällä maailmassa on eri oikeudet. Joku pystyy piilottamaan vammansa, ja käy tietysti täydestä kuin väärä rahha, joku toinen ei-. Juuri kristittyjen seurassa pelkää pahiten.
-
`
Siitä emme kuitenkaan pääse että meillä täällä maailmassa on eri oikeudet. Joku pystyy piilottamaan vammansa, ja käy tietysti täydestä kuin väärä rahha, joku toinen ei-. Juuri kristittyjen seurassa pelkää pahiten.
Mitä kristittyjä ne sellaiset ovat, rukouksella parantamista harrastavia karismaatikkojako?
-
Mitä kristittyjä ne sellaiset ovat, rukouksella parantamista harrastavia karismaatikkojako?
Valitettavasti Leena on liian oikeassa. Karismaatikot ja tiukat evankeliakaalit ovat pahimpia arvostelemaan muita, kun ovat niin varmaan täsmälleen lähes ainoina oikeassa.
-
Valitettavasti Leena on liian oikeassa. Karismaatikot ja tiukat evankeliakaalit ovat pahimpia arvostelemaan muita, kun ovat niin varmaan täsmälleen lähes ainoina oikeassa.
Varmasti, Lisäksi se on yksilöllinen taipumus,. Joku tekee mielellään sen olipa missä tahansa. "Hienoa Leena nyt toimit oikein... niin Leena kun olet sairaskin..." Kai ne sitten ovat niiotä vanhurskaan kurituksia" vaan sanonpa suoraan ettei ne ole hyvää tehneet. Araksi ne kyllä tekevät... ja varomaan näitä vanhurskaita jotka voisivat joskus aloittaa itsestään. Näkisi sen ihmeen.
-
Ja herännäiset eivät koskaan arvostele toisia. :080:
-
Ja herännäiset eivät koskaan arvostele toisia. :080:
Jaa... mutta jos ne ei ole oikein hereillä vielä? :003: