Kun meille kirkastuu, että me yksinpä vanhurskautta harjoittaessamme olemme itsekkäitä ja laskelmoivia, me ymmärrämme, ettemme me voi Jumalan edessä turvata tekoihimme. Meillä ei ole sen vertaa ominaispainoa, että se kelpaisi punnukseksi vanhurskauden vaakakuppiin. Elämänsatomme, joka ihmisten sitä arvioidessa havaitaan monilta osin kelvolliseksi, osoittautuu pyhällä puimatanterella kauttaaltaan akanoiksi. Emme selviä tilinteossa ja tuomiolla sillä, että anomme yksityisiä pahoja tekojamme anteeksi. Meidän on pakko rukoilla niin, kuin publikaani teki rintaansa lyöden temppelissä: Jumala ole minulle syntiselle armollinen." (Luuk. 18:13) Me joudumme jättäytymään koko painollamme sen armon varaan, mikä Kristuksen täydellisessä sovitusteossa meille tarjoutuu.
Osmo Alaja, Siionin juhlaa, 1983
SV 272
1. Jos lienen joskus uskonut,
nyt kaikki se on mennyt.
Kun mietin tätä elämää,
niin vihdoin myönnän sen nyt.
Oi, kuuletko, kun huokauksin
ja pakahtuvin sydämin
näin, Jeesus, rukoilen nyt.
2. Ei lapsellinen uskoni
tuo epäilystä kestä,
vaan nähdessään sen tulevan
pois väistyy sydämestä.
Sinua, Jeesus, epäilen,
kun kärsimystä ihmisten
vain katsot etkä estä.
3. Sen kuitenkin nyt ymmärrän:
Ei ole turvaa muuta
kuin yli sotatantereen
katsoa ristinpuuta.
Voin matkan päästä nähdä sen,
vaan pelkään, että loittonen
pois, kohti surman suuta.
4. Suo anteeksi nyt syntini,
myös suurin synneistäni,
se, etten usko kenenkään
kuulevan pyyntöäni.
Vaan silti, kun taas kompastun,
helmaasi, Jeesus, tarraudun
kuolemanhädässäni.
5. Oi, vielä kerran armahda
lastasi oikukasta,
myös pelasta, jos kerran voit,
laivasta hukkuvasta.
Jos rakkauden kadotin,
jos vaikka kuolee uskokin,
en lakkaa toivomasta.
Jouko Mäki-Lohiluoma
