Kiitos jos tosissaan pidit, mietitty se on, ja toden sanoakseni, on itselläni ahdistusta ja masennusta ja jossain määrin ollut aina. Siitä syystä, en yksistään ammattitaidon perusteella uskallan liikkua tällä ohuella jäällä pelkäämättä.
Nämä tontit, sanotaan paremman puutteessa hengellinen ja sielullinen (ähhhh) on vaikea erottaa, ja se näyttäytyy kaikissa keskusteluissa. En sano että niin ei saisi olla, sillä keskustelu saattaa selkiyttää tilannetta. Kaipaan selvittelyä itsekin. Mieleen tulee keskustelu uskosta ja tunne-elämästä. Tämähän liippaa sitä läheltä.
..................
Olisi hyväksi tavata joku luottokollega joka selvemmin näkisi kuinka syvästi. Ei sitä itse erota. Sitten voidaan selvittää hoitovaihtoehtoja. Keskivaikeassa riittää tunti aerobista liikuntaa x3-5/viikko. Yliannos saattaa aiheuttaa verenpaineen nousun, rytmihäiriöitä, väsymystä.
Ahdistuneisuudesta puhutaan nykyisin ahdistuneisuushäiriön nimellä. Se sekoittuu yleensä masennukseen niin, ettei ole suinkaan helppoa suurellakaan ammattitaidolla ja kokemuksella erottaa kumpi on kyseessä, saati iskevästi pukea niitä pastillin mittaisiin kuvauksiin. Oletan, että monella suurella Jumalan miehellä ja -- naisella on ollut molemmat, mutta kontekstin tähden ne muovautuivat joksikin joka on Jumalan työkalu, ja johon arkailtiin puuttua silloinkin kun alkoi jo olla välineitä. Arkaillaan yhä.
Hyvin usein elämä näyttää toipumisen jälkeen toisenlaiselta, sitä ikään kuin ymmärtää syvemmin, eikä ihminen huomaa, että samoin kävi myös äkäisen vatsataudin jälkeen. Tai ei muista. Huojennus oli valtava, mutta valitettavasti ohimenevä.
Ylipäänsä ihminen kai etsii kaikessa kärsimyksessään Jumalan kättä -- kuin lapsi pimeässä hapuilee isää tai äitiä lähelleen, koska pelkää. Joku sysää tuollaiset karkein sanoin syrjään. Toinen toteaa, että Jumala saattaisi toivoa ihmisen etsivän Hänen kättään myös valoisassa, kuten vanhemmat ilahtuvat lapsen lähestyessä heitä juttuineen.
En ainakaan nyt ajattele, että pimeys olisi Jumalan erityinen hanke saada ihminen tarttumaan käteensä, vaikka se on vaikeuksien yleisselitys, eikä yksin körttiläisyydessä jossa yleensä puhutaan "riisumisesta". "Riisumiseen" tarttuminen rutiinikommenttina joka on heti huulilta tulvimassa on toisinaan syntynyt hullunkurisia keskusteluja. Se on kenties täällä paljon äkkiämmin esillä kuin muualla, en osaa sanoa, mutta parempi olisi yleensä vähän kuunnella.
Miksi en juuri nyt ajattele pimeyttä Jumalan työkaluksi -- tai jätä kaikkea sikseen, pitäisi kai tarkentaa?
Koska, jos Jumala poistaisi pahan maailmasta tänä iltana kello kuusi, moniko pääsisi vaikka tälle foorumille kello kuusi nolla yksi?
Koska suuri osa kärsimyksestä on ihmisen aiheuttamaa, ja syvintä tuskaa saa kokea toisten toimista -- samoin kuin kärsimyksen keskellä ihmisen vilpitön läsnäolo helpottaa eniten. Käytännölliset toimet, siivousapu, kaupassa käynti, laskujen selvittely, postin avaaminen.
Koska ihmiselle on luontaista tarve saada tuskalleen "suurempi selitys" -- "tämä tapahtuu siksi-ja-siksi". Nyt ajattelisin että ihminen joko kääntää kärsimyksensä voitoksi kuten ketjussa masentunut henkilö joka ymmärtää sen johdosta mielenterveyskuntoutujia paremmin. Tai kuten 80-luvulla paljon keskusteltu psykoanalyytikko joka totesi kollegoidensa olevan pääsääntöisesti ahdistunutta porukkaa. Ihan terveillä ei ole näkemystä siitä, miten pahalle se tuntuu eikä siten mitään tuntemusta siitä, että tarttis tehrä jotain. Mutta tämä on vaikea käänne minun elämässäni ja ajattelussani. Siis ei enää "Tämä tapahtuu siksi---" vaan "kuinka toimin tämän kanssa, kuinka jatkan nyt elämää tai valmistaudun kuolemaan?"
Jos sairastuu somaattisesti vaikeasti siinä näyttää selvemmältä antaa lääkärille mikä lääkärin on ja Jumalalle mikä Jumalan on, eli jos todetaan syöpä, antanen sen hoitaa. Jos keuhkokuume, en edes mieti. Se hoidetaan. mutta eikö ole mutkatonta myös rukoilla että jaksaisin sairastaa eli kantaa tämän vastoinkäymisen?
"Rukoile, Jeesus, mun eestäni silloin
kun en mä itse voi rukoillakaan"
Minusta tämän piti olla vanhoissa Siikkareissa mutta en löytänyt kuin 236, tuon tästä päivästä kiitoksen sulle. Mutta kyllä tämä sopii päättää siihen. "Aikana sellaisena, kuin tämä meidän, on vaikea muistaa kiitollisuuden merkitystä elämässämme" (Dietricus Docens, Körttiaawe, tervehtii wankilasta).