Olen talkoissa Suomen lähetysseuran leirikeskuksessa Päiväkummussa ja tuli kolmosleirin rippipapin Pekka Härkösen kanssa puhetta synnistä. Totesi siinä harmittelevansa eräänlaista katsontatapaa, jota nimitti "uuskörttiläisyydeksi" - siis nimenomaan tätä, että kun kerran voi luottaa vain Jumalan armoon, omilla tekemisillä ei ole mitään väliä.
On muuten kiva paikka tuo Päiväkumpu. Poikani olivat molemmat siellä rippikoulussa. Rippujuhlatkin pidettiin samoilla seuduilla.
Jumalan armoon ja vain armoon luottaminen ei ole mitään uuskörttiläisyyttä eikä nykykörttiläisyyttä. Ehkä asiaa on hieman liioiteltukin Paavo Ruotsalaisen sanojen perusteella: Herra tarttuu, kehen tarttuu ja vie hänet vaikka hän taistelisi vastaan. Ruotsalaisen mukaan ihminen ei tiedä Jumalan valintojen perusteluja. Herätys ja pelastuminen ovat vain ja ainoastaan Jumalan työtä. Tästä voi vetää sellaisen tulkinnan, ettei ihmisen tarvitse välittää omasta taivasosuudesta, Jumala kuitenkin valitsee, kenet pelastaa.
Ymmärtääkseni kaikki säännöt on tehty noudatettaviksi tai niin mahdottomiksi noudattaa, että ne saavat ihmisen tuntemaan itsensä syntiseksi. Ei kai ilman synnintuntoa armokaan tunnu kovin tärkeältä asialta?
Luin illalla Histan Häiden käsikirjoitusta, jossa Ruotsalaisen suuhun on pantu seuraavaa (sanoo Hildalle): Koetat pakottaa itsesi murheelliseksi ja onnettomaksi, jotta kelpaisit Herrallemme. Ei ihminen voi pakottaa itseään mihinkään. Joka sitä yrittää, epäonnistuu. Muita voi pettää tuhannesti, itseään voi pettää kerran tai ei oikeastaan koskaan. On sanottava Herralle: Tällainen minä olen, tee sinä minut paremmaksi, jos en tällaisena kelpaa. Rukousta parempaa keinoa ei ole. Sen ohella riittää, kun jätämme murheemme ja huolemme Hänen kannettavakseen. Mielestäni tässä on hyvä vastaus kysymykseesi. Olemme kaikki yhtä syntisiä vaikka kuinka uskovaisia olisimme ja synnintunnossa.
Mietin tässä siis, tuleeko nimitys "uuskörttiläisyys" ihan vain tuosta armon ylikuluttamisesta, vai onko täällä oikeasti ihmisiä jotka kuvittelevat, ettei teoilla ole mitään merkitystä ihan vaan siksi, että niillä ei ole mitään merkitystä pelastuksen kanssa? Ja onko kilvoitus kadonnut körttiläisyydestä?
Mielestäni Jumalan armoa ei voi ylikuluttaa. Nykykörttiläisyyttä (meitä täällä foorumilla kirjoittavia) on arvosteltu siitä, ettemme tuo esiin herätystä uskoon tulona, ettemme perusta uskoamme Raamattuun ja ettemme tuo esiin uskovaisuutta. Olen tähän vastannut, ettei uskon määrä ole mitattavissa ja että omalla uskolla kerskaaminen ei oikein kuuluu körttiläisyyteen.
Pidän itsestään selvänä, että körttiläisyys kehittyy kristittynä liikkeenä. Ei voi lähteä siitä, että pitäytyisimme tietynlaisessa opissa, kun sellaista ei ole olemassakaan. Körtit ovat ev.lut kirkon tiukin kannattajaryhmä. Tarkoituksena on kehittää kirkkoa ja kristillistä ajattelua, ei omaa oppia. "Mutta ei yksin vaan yhdessä. Ihminen herää yksin, mutta herättyään hän tarvitsee yhteyttä muihin heränneisiin. Heränneet ihmiset tukeutuvat toisiinsa." Ja ehkä tätä tukeutumista toisiin kaivataan tällä foorumilla eniten.