ajasta iäisyyteen

[Pena]

Kenen tahansa naama on erinäköinen kuin pahinkaan kuvitelma, jos kuvaa tuosta vinkkelistä ja tuollaisessa valossa.

Surua on ja ihmisen kokoisia tyhjiä paikkoja! Olen minäkin saanut tänä vuonna arkkua kantaa. Olen siis osani saanut ottamattakin. Lohduttaisin paremmin, jos osaisin.

[juhani]

pitkänäperjantaina (körttiläisyyden Suurin juhla) olin 400 km:n päässä Setäni hautajaisissa... parin viikon päästä vaimoni tädin hautajaiset olivat naapurikunnassa... oltiin sielläkin (Ylihärmä - Lapua -akselilla).

[llwyd]

otan osaa

Me kaikki otamme osaa menetykseesi.

Kiitoksia vain kaikille: kovin raskas mutta samalla myös hyvin rikas matka Etelä-Pohjanmaalle on nyt takana. Uudestaan sitten hautajaisiin. Kotona kaikuivat Siionin virret aika nonstoppina, paljon itkettiin ja paljon naurettiin. Ajattelin useasti minkä merkityksellisen, arvokkaan kontekstin körttiläisyys antoi isän elämään. Kuolema on siinä kaukana päättymisestä, kaukana tyhjyydestä. En osaa näitä salattuja asioita arvioida, ja virallisen teologian arviot eivät juuri kiinnosta: Siionin virret ovat tässä elämässäni toistaiseksi merkityksellisin kohtaamani teologia ja ainoa jota vastaan en tunne tarvetta tai kykyä vasta-argumentteihin. Isä teki lukemattomia palveluksia elämässään numeroa niistä tekemättä, nyt on edessä viimeinen mahdollisuus vastapalvelukseen: kantaa hänet kappelista kirkkoon siunattavaksi ja kirkosta hautaan.

[llwyd]

Olen sattuneesta syystä viime viikkoina tullut paljonkin miettineeksi kuolemaa. Outoa sinänsä mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun olen todella tuntenut sen konkreettisuuden: rakkaan ihmisen poistumisen, pysyvän tyhjän tilan. Ja nyt kysymyksessä on sentään ollut pitkän, hedelmällisen, palvelun täyteisen elämän eläneestä lämpimästä ihmisestä, jota voi lämmöllä ja puhtaalla kaipauksella muistaa. Juuri paremmin ei voi maailmasta lähteä. Siltikin suru on ollut äärimmäisen voimakas, välillä lähes mahdoton kestää. Voi vain ihmetellä miten ihmiset selviytyvät tilanteista jossa lapsi tai nuori kuolee ennen aikaansa, jopa oman käden kautta tai jossain satunnaisessa onnettomuudessa – tai tilanteita joissa on ihmisten välillä ollut riitasointuja, jotka jäävät kuoleman myötä pysyviksi. Maailma on satunnaisen julma paikka, ajoittain hyytävän kylmä. Silti ei voi nähdä nietzscheläistä materialistista uhmaa oikeana ratkaisuna tähän kokemukseen vaan surua ja ikävää siihen isänmaahan, jossa näin ei olisi.

Körttihautajaiset taas kerran herättivät valtavaa lämpöä ja suurta kunnioitusta: SV251:n kaksi viimeistä säkeistöä kirkon ovella, sitten kirkossa ”Te murheelliset”, ”Käy isänmaataan kohti ain” tai ”Oi Herra ilo suuri” kanttorin veisaamana körttisävelellä äidin laskiessa kukkia arkulle… Ja seurat päättyen ”Herraa hyvää kiittäkää” -virteen, vahvaa nurmolaista veisuuta, jonka yksi voimakas ääni isä oli niin monen vuosikymmenten ajan. En osannut ajatella mitään jälleennäkemisen varmuutta vaan sitä miten nämä virret, nämä tavat, tämä vanha yhteisyys, jota ei urbaanissa etelässä enää ole, antavat sopusuhtaisen, merkityksellisen, soveliaan kehyksen sille elämälle jonka isä eli. Kaikki siitä eteenpäin on salattua, josta ei ihmisen kielin voi puhua (kaikkein vähiten minkään Jumalaa ihmisen ajatteluun sitovan dogman ja formaalisen teologian kautta) – mitään jälleennäkemisen varmuutta ei ole mutta jälleennäkemisen toivo on valtavan vahva. Ei sitä ehkä koskaan tapahdu, mutta asia ei ole meidän käsissämme: meidän omistuksessamme on vain ikävä muukalaisten kotimaahan.

[Pena]

Tulee mieleen kaksi asiaa äidin hautajaisista. Ensinnäkin arkku painoi enemmän kuin kenenkään muun, jota olen saanut olla kantamassa. Toiseksi ruumisauton vieressä oli pultsari, joka kysyi ketä nyt haudataan. Kuultuaan nimen hän jostakin nyhti pari kukkaa ja laittoi arkulle juuri ennen kuin auton perä suljettiin. Äijä sai edustaa niitä monia laitapuolen kulkijoita, joita äiti oli aina kohdellut vakavasti otettavina ja arvokkaina ihmisinä. Näin pitikin.

[seppos]

. Voi vain ihmetellä miten ihmiset selviytyvät tilanteista jossa lapsi tai nuori kuolee ennen aikaansa, jopa oman käden kautta tai jossain satunnaisessa onnettomuudessa – tai tilanteita joissa on ihmisten välillä ollut riitasointuja, jotka jäävät kuoleman myötä pysyviksi.

Nämä "epäluonnolliset kuolemat" ovat kaikkein vaikeimpia ja herättävät vain kysymyksiä, joihin ei ole vastauksia. En ole lukenut ketjua läpi, joten en tiedä onko täällä puhuttu sururyhmistä, missä voi prosessoida suruaan vertaisten joukossa ohjatusti. Useat seurakunnat tarjoavat sellaista apua ja ne ovat hyviä työkaluja. Näille "epäluonnollisille" on sielläkin oltava oma ryhmänsä, kun heidä surunsa on erilaista. Vanhuksen poismenossa  on se itsestäänselvyys, että se tapahtuu joskus.

[Johannes]

Lisätäänpä tähän ketjuun sekin, kun joskus aina on esillä ajatus, että nykyihmiset ovat vieraantuneet kuolemasta, kun ihmiset yleensä kuolevat sairaalassa ja kuolemasta on tehty vaikea asia. Ennen on asiaan suhtauduttu eri tavalla. Vaikkapa sota-aikojen jälkeen ei ollut paljoa sururyhmiä, vaan suru hukutettiin työntekoon. Sitten vaikkapa lapsikuolleisuus on ollut niin yleistä, että se on koskettanut jokaista perhettä ja siihen on tavallaan osattu "varautua", jos niin voi sanoa. Tiedän itsekin, että mummoni isän kohdalla on käynyt niin, että hän on ollut kolmesti naimisissa. 1. vaimo ja lapset ovat kaikki kuolleet erilaisiin tauteihin, meni uusiin naimisiin ja taas kävi niin ja sitten kolmannen kerran oli vaimo (mummon äiti) 29 vuotta nuorempi. Siitä avioliitosta kuoli "vain" kaksi lasta pienenä, mutta vieläkin kuoli vaimo ennen miestään, eli 50-vuotias vaimo kuoli äkilliseen aivoverenvuotoon (elettiin 1930-lukua) joitakin viikkoja ennen 80-vuotiasta miestään. Suvussa on aina pohdittu sitä, että miten lie on ukki jaksanut, kun on kolme vaimoa ja yhteensä 15 lapsesta kahdeksan pienenä hautaan saattanut.

Siis tämä vain näin pohjustuksena pohdinnalle. Itsekin myönnän kuuluvani tähän uuteen sukupolveen, jolle kuolema on aika vieras ja vaikea asia. Myönnän pistäväni usein liikaa lääketieteen varaan, sillä helpottaa jo, jos tietää, että äkillisen kohtauksen saanut pääsee elävänä sairaalaan. Pitäisi kai nykysukupolvien jotenkin opetella hyväksymään kaikenikäisten ihmisten kuolema luonnollisena, "se on niin tarkoitettu". Kuitenkaan ainakaan itse en vielä tähän pysty, vaan myönnän vieläkin kapinoivani nuorena nukkuneiden (muutama vuosi sitten) sukulaisteni kuolemaa vastaan, mutta syövät ja muut eivät kysy minun mielipidettäni. Siis tämä nyt ei liity millään lailla edellisiin viesteihin, vaan ihan näin ajatuksena esitän.

[m.k]

Ei minusta vanhan ihmisen kuolema ole mitenkään vieras asia, ihan normaalia se on että täältä lähdetään. Vaikea se silti on. Pappa sairastui viime syksynä keuhkosyöpään, kasvain oli sellaisessa paikassa ettei leikkaus olisi onnistunut. Kun hoidotkaan eivät tehonneet toivotulla tavalla, oli tavallaan aika selvää, että jossakin vaiheessa pappa kuolee, ja ajatukseen ehti tavallaan tottua. Harmittaa vaan, kun en ehtinyt pappaa hyvästelemään. Torstai-aamuna maaliskuun lopulla oli tarkoitus lähteä hyvästelemään, vaan juuri ennen lähtöä täti soitti, ja kertoi että pappa oli nukkunut pois yön aikana. Hyvin hän oli silti asiat hoitanut valmiiksi ennen lähtöä. Syksyllä mummo oli kysynyt, että miten saunan lattialämmitystä säädetään. Eipä ollut pappa kertonut. Viikkoa ennen kuolemaa oli nostattanut itsensä pyörätuoliin, ja sanonut että "lähdetäämpäs nyt katsomaan se lattialämmitys". Vihkoseen oli kirjoittanut muut olennaiset asiat, ja muutenkin valmistellut kaiken niin, että käytännön asiat olivat helppoja. 81 vuotta ehti pappa elää elämäänsä täysillä ennen kuin sairastui, liekö aikaisemmin edes sairaalassa käynyt. Täytyy olla kiitollinen, että sai itsekin parikymmentä vuotta papan kanssa ensin leikkiä ja myöhemmin tarinoida kaikenlaista. Monia mukavia muistoja on vieläkin lapsuuden mökkireissuista, kun papan kanssa opittiin ajamaan veneellä, uimaan, kalastamaan ja savustamaan kalat. Siinä oli Varpusaaren kallioisella rannalla mukava istuskella ilta-auringon paisteessa, pelata korttia ja syödä lämpimiä savuahvenia...

[juhani]

Aamen

[vasenkätinen]

Mk:n kortinpeluusta tuli mieleeni Anthony de Mellon Awakening -Conversations With the Masters -kirjasta yksi kuolemaan liittyvä juttu, jonka huvikseni suomennan vapaasti tähän:


Mestari rakasti korttipelejä ja istui kerran oppilaidensa kanssa pokerin lumoissa läpi yön. Kun he pitivät taukoa ja nauttivat drinkeistä, keskustelun aiheeksi tuli kuolema.

"Jos minä kuolla kupsahtaisin kesken pelin, mitä te tekisitte?" Mestari kysyi oppilailtaan.
"Mitä haluaisit että tekisimme?"
"Kaksi asiaa. Ensinnäkin siirrätte ruumiin pois"
"Ja toiseksi?"
"Jaatte kortit"

[Pena]

m.k.:n ahvenista tulivat mieleeni Tiberiaanjärven hiillostetut kalat (Joh.21:9). Mika Waltari käytti kohtausta Felix onnellisen lopussa kuvaamaan jotain, mitä körtit kai tapaavat nimittää tuttavaksi armoksi.
Minä muistan kummitädin pyykkipadan alla sanomalehdessä kypsyneet katiskasärjet samankaltaisina armonvilauksina.
Ehkä emme päädykään tuolla puolen pilven reunalle vaan rantakivelle.

[m.k]

Tuosta rantakivestä, tai oikeastaan sinne pääsemisestä, tulikin mieleeni. Eiköhän se ole taivas lopen sellainen paikka, jossa meistä jokainen saa maallisen taipaleensa päätteeksi olla rakkaassa paikassa rakkaiden ihmisten kanssa. Sitä kai itsekin eniten odottelee, että tapaisi vielä joskus itselle rakkaat ihmiset, jotka maanpäällisen taipaleensa ovat jo päättäneet...

[juhani]

Siellä on rakkaita ihmisiä, I presume, mutta siellä on joitakin yllättäviäkin ihmisiä. Aatu ja Josef, Idi ja Iivana etc.

[Pena]

Joku on viisaasti puhunut kolmesta suuresta yllätyksestä siellä. Ensiksi: onko tuokin täällä? Toiseksi: eikö se olekaan täällä? Kolmanneksi suurin yllätys: Miten ihmeessä minä olen kuin olenkin täällä?

[m.k]

Joku on viisaasti puhunut kolmesta suuresta yllätyksestä siellä. Ensiksi: onko tuokin täällä? Toiseksi: eikö se olekaan täällä? Kolmanneksi suurin yllätys: Miten ihmeessä minä olen kuin olenkin täällä?

Sehän se voi olla. Vaan sitäpä ei moni tiedä ja harva arvaa, että miten se asia oikeasti on.