On vähemmän ihmisiä, joista en pidä. Luulen että pidän ihmisistä ylipäätään, ja toivoisin että löytäisin sen pienen ihmisen jokaisesta.
Olen surrut siksi tuota epilepsiaa että se on karkoittanut joitakuita, joista olisin itse ollut valmis pitämään. Niin on ollut alusta saakka, eikä sille voi mitään. Kovin varmoja ihmisiä taidan itse pelätä. Samoin syytteleviä - siis - vihaisia. En tiedä, ehkä niitä jotka näkevät koko maailman pahuuden tässä tai tuossa, kun se ei ikinä ole niin.
Mutta jotain käsittämättömän lämmintä kävelee vastaan, kun uuden toimipaikan käytävällä törmää omaan kurssikaveriinsa - meidän kurssilaisista reilu kolmasosa valitsi psykiatrian, jäimme tiedekunnan historiaan, yleensä se on kolme prosenttia. Yhden tapasin tänään, Ilkan, ja Ilkan mukana käveli vastaani puolet elämääni. Niin monta muistoa, että lämmmitti ja itketti ja nauratti... ja juteltavaa olisi ollut, osui vain töitä...
