Löytyi iki-ikivanha Hilja Haahden romaani. Nautin vanhahtavasta kielestä, tietystä naiiviudesta, elämäkerrallisesta tarinasta: Onko taide syntiä? Saako käydä teatterissa? Kuvaus " punaisesta ajasta" josta aihe tuli " kokonaan Jumalalta" ja josta puuttuu täydellisesti käsitys siitä, että ihmisillä todella oli hätä, puute ja erityisesti kaupungissa kurjuutta myös asunisoloissa ----- Ja tämä ei puhuttele häntä ollenkaan: " en minä olisi kivääriin tarttunut, nutta kun on joukkoni nälässä" sitaatti, evvk. Tämä ihmetyttää todella.
Jotenkin se kumminkin sai minun havahtumaan, ehkä muistakin syistä. Kansalla, joka on näin pieni, ei ole varaa jakautua taloudellisesti, asenteellisesti ehkei sen kummemmin. Jokin kovuus tässä hurskaassa Hiljassa sävähdytti,
Jokin pakotti ajattelemaan, kuinka meidän käy, ellemne kaikesta huolimatta yritä ymmärtä. toisiamme. Oma kansa, oma kieli ja kotimaa on erityisen tärkeä subliimin rakkauden kohde, ja joka tapauksessa tarpeellinen.
Nyt öitä. Kipu valvottaa.